Nyt ei mene hyvin

Kauppakylän asemarakennus oli nousemassa hyvää vauhtia. Seisakkeelle oli siirretty lähikylän rakennuksen hirret, kasattu ja remontoitu kaikella mitä käsiin saatiin. Kauppahuone S. Karlssonin Sulevikin oli ollut mukana rahoittamassa tarvikepuolella, kun hanketta yhteisvoimin tehtiin. Nyt oli sitten kaikenlaiset ideanikkarit saaneet päähänsä, että asemalla alettaisiin  käsitellä postia ja siihen liittyviä asioita. Sinne tulisi kahvila ja ehkäpä torikojujen ja markkinoiden paikka siirtyisi sinne.  No eihän sellaista voisi sallia!, Sulevi mietti tuskaisena. Torikojut olivat hänen Kauppahuoneen pihassa ja aivan oikealla paikkaa siinä; kylän keskeisellä paikalla. Puuhamiehet ajoivat takaa tietysti sitä, että asema saisi virallisen asemastatuksen, seisakkeen sijaan. Siihen tarvittiin enemmän toimintoja. Tosin itse ratapihaan ei muutoksia kumminkaan tulisi. Juna tulisi, pysähtyisi ja jatkaisi matkaa aamuin ja illoin ja vain yhdellä raiteella, kuten Seisake nimeen on sopiva. Tosin tavaroiden kuljetus oli vuosien saatossa kasvanut. Siihen oli vaikuttanut myös Sulevin afäärit ja hänen vanavedessä pikku hiljaa muidenkin. Mutta tavaran kuljetukset saisi riittää, pohti huolestunut Sulevi. 

Rakentuvassa asemarakennuksessa Jokakylän Kallella oli kina menossa.
Tai kinasi lähinnä itsensä kanssa. Toinen rakennuksen saleista oli ajatuksena palvella lipunmyynnissä ja tavaroiden lähettämiseen ja vastaanottamiseen. Ja mahdollisesti sitten postin asioissa. Toiseen puoleen tulisi Emilian kahvila.
Lipunmyyntitiskiin oli suunniteltu suojalasi ja sitä siihen oltiin asentamassa. Ja se ei mennyt Kallen ymmärrykseen, että miksi ihmeessä!?  Kauppakylän väki oli rehtiä ja kaikki tunsivat toisensa ja kovin suuria rahamääriä ei lipunmyynnistä kertyisi ryöstäjiä houkuttelemaan. Enemmän olisi kassassa varmaan Emilian kahvilan puolella, eikä sinnekään mitään lasisuojia tulisi. 

Mutta näin sinne nyt piti suojalasi tehdä. Muurari Nysten oli vähän kuin päällysmiehenä rakennuksella ja yritti Kallelle selittää, että joka paikassa sellainen oli ja tulevaisuudessa ihan Valtion asioita siellä läheteltiin, piljettijä ostettiin ja rahalähetyksiäkin hoidettaisiin, ja kuka ties vielä mitä muuta arvokasta, johan se vaati suojalasit heti valmiiksi. 



Toiselle puolelle oli tulossa Asemapäällikön Rouva Emilian kahvila. Siellä Emilia hääri jo kovasti ja vaikka ei ollut hyllyjä, pöytiä, penkkejä tai muutakaan mööpeliä valmiina, asetteli hän tilaamaansa korkeata kasvia. Sekin oli vaan pröystäilyä Kallen mielestä, missä asemakahvilassa tuommoista suorastaan puuta oli. Olisi siihen riittänyt pelakuut ikkunalaudoilla ja pöytiin maljakkoon kukat, jos jotain semmoista piti olla. Tätä ei Kalle kovin ääneen sanonut kumminkaan, ei halunnut pahoittaa Rouva Emilian mieltä. Hän kun oli sydämellisin ihminen jonka Kalle oli konsaan tavannut. Hymyili joka käänteessä niin, että kuopat poskissa syveni ja hersyvä nauru helisi tuon tuosta. Lauhdutti rujommankin mielen.

Emilia tuntui olevan kovin iloinen puustaan, sellaisia isoja puita kuului olevan Helsingin hotelli Wellamon Helmessäkin, tiesi valistaa epäilijöitä. Emilia tiesi paljon isojen kaupunkien asioista, tuumi Kalle, ja kai sai olla myös ylpeä hankinnastaan. 

Niin, siellä se asemarakennus nousi omaan varmaan tahtiinsa, huokaisi Sulevi. Mutta se oli hänen murheistaan tällä hetkellä siellä vähäisemässä päässä. Suuremmat huolet olivatkin jotain ihan muuta;  naishuolet. Ja ne vasta olivat huolia ne! Usein ne olivat mutkikkaita, värikkäitä, äänekkäitäkin ja täysin arvaamattomia. Useimmiten Sulevi oli varma pärjäämisestään, mutta toisinaan taas tunsi itsensä kovin neuvottomaksi. Tällä kertaa hän oli täysin pöllämystynyt. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä miten asiassa tulisi edetä. Tämä olisi nyt vaatinut hyvien ystävien kanssa asiaan perehtymistä ja pureksimista, mutta kaikilla tuntui olevan turkanen kiire; Jokakylän Kalle ja Muurari Nysten olivat asemarakennuksen lumoissa. Suutarilla itsellään oli kamala onnettomuus kodallaan; hänen lisähuoneensa, kamari, oli yhtenä yönä rymisten saanut katon sisäänsä. Oli tullut kova lumipyry. Eikä vain yhtenä päivänä, tai yönä, useana päivän oli pyryttänyt ja lunta kertynyt katolle tolkuton määrä. Eihän Suutari sitä ollut poistanut... ja kun kamarin pykäämisessä olivat olleet pääarkkitehteina Suutari itse Jokakylän Kallen kanssa, ei Sulevi ihmetellyt ollenkaan, että katto oli tullut ryskien sisään. Onneksi Suutari oli ollut omilla reissuillaan, eikä nukkunut juuri tuolloin siellä ja Ulla oli ollut jo pidempään parantelemassa heikkoa terveyttään, niin, keuhkoissa se varmaan oli Ullalla, heikkous, huokaisi Sulevi. No kuitenkin, Suutarilla oli siis omia kiireitä. Muun muassa se, mihin sijoittaa lapset asumaan siksi, kunnes pytinki olisi jälleen asuttava. Siellä oli Sulevinkin tytär Suutarin tyttärien joukossa kasvattina, mutta eiköhän hän menisi samassa suunnitelmassa, Sulevi pohtii, eikä ehtinyt nyt miettiä sen syvemmin sitä. Ilmeisesti Syreenitalon Sofka majoittaisi nämäkin onnettomat pidempään, kuten kylän kaikki orvot ja heikossa asemassa olevat lapset. Niin, ei Suutaristakaan olisi Sulevin asiassa apua.

Niin, Sulevin apupoika oli siis edellispäivänä rynnännyt kopisten konttorin portaita ja hengästyneenä ja kauhistuneena seisahtunut konttorin ovelle. Hätäisesti ottanut pipon pois ja väännellyt sitä käsissään, kun melkein itkua tuhertaen oli selittänyt, että Kauppiaan Rouva oli käskenyt palveluspiian tulla Kauppahuoneelle tuomaan sanaa, että Sulevilla ei nyt olisi asiaa kotiin, Pensionaattiin, vaan voisi hyvin yöpyä ja asustaa konttorilla, tai missä ikinä halusi!
Sulevilla oli kestänyt jokin tovi, ennen kuin oli selvittänyt koko järisyttävän tapahtumaketjun.
Kaikki oli alkanut munista. Villa Malakoffin keittiössä oli Olga valmistautunut leipomaan. Hän oli herännyt varhain, selän kolotukseen ja laittanut valkean uuniin. Ottanut esiin leivonta-aineet, kuten jauhot ja väsyneenä valmistellut leivontapöytää, kun kesken valmistelujen oli piika rikkonut korin munia. Piika oli jäänyt itkien siivoamaan jälkiä ja ei auttanut kuin Olgan itsensä lähteä kiireesti naapurista pyytämään hätäapua. Lähin apu oli Pensionaatti Villi Helmi. Sen keittiössä oli Johanna kertonut, että ei ollut montaa itselläänkään ja tarvitsevansa ne kaikki itse. Olgalla oli entuudestaan vähän kaunoja ja kateutta osaavaa ja pidettyä Johannaa kohtaan ja kielteinen vastaus jo valmiiksi harmistuneelle mielelle, etenkään juuri Johannalta, ei ollut mitenkään hyvä asia. Olga nimittäin joutui nyt jatkamaan aina Kauppahuoneelle saakka munia hakemaan. Joka askeleella selkä muistutti olostaan ja ärtymys sen kuin nousi... ja kun matkalla oli sitten Sulevin Rouva Edith tullut vastaan, ei Olga ollut mitenkään voinut hillitä kielen kannattamiaan! Siinä oli Olga antanut tulla kaikki vuosien kaunat hampaiden kolosta; ihmetellyt miten Edith antoi omassa kodissaan huoruuden kukkia, eikä välittänyt miten oma mies käyttäytyi sikamaisesti - suoranainen huoripukki! Johanna puolestaan oikein lorttojen lortto! Ja miten kaikki Kauppakylällä tiesivät ja säälivät Rouvaa, osa naureskeli, etenkin miesväki...  kaksi emäntää samassa talossa, jos toinen on kiukkuinen, on toinen hyvä,  kyllä Sulevin kelpasi! ja kaikkea sitä rataa.

Edith oli kuunnellut sanattomana ja kasvoiltaan muuttuneena valkoiseksi oli kiiruhtanut niiltä sijoiltaan kotiin ja keittiöön...

... ja täällä ei synti ja tämä siveetön ihminen ole hyvä, hän saa lähteä täältä heti...



... hän ottaa oman tavaran heti ja lähtee tästä talosta... mitään suositusta hänelle ei tule, eikä mitään ylössanomisen aikaa ole, vaan hän lähtee nyt...  ja hän ei tule tämä keittiö koskaan... 
Ja Edith oli purjehtinut keittiöstä omaan huoneeseensa itkemään.

Ei auttanut Johannan kuin hakea vähät tavaransa ja pohtia mihin kummaan hän nyt tästä, suoriltaan lähtisi. Vaikka olihan hän aina välillä pelännyt, että jonain kauniina päivänä joku puhuisi sivu suunsa Edith-rouvalle. Se päivä oli tullut nyt, eikä se ollut kaunis.



Johanna vielä katsoi ympärilleen ja oli iloinen, että oli ennättänyt saamaan kirsikkapiiraan Suleville valmiiksi... se oli Sulevin lempipiiraita,  vaikka muu kaikki jäikin kesken...



... ja sitten Johanna lähti pihalle. Portilla pysähtyi, ja mietti vielä silmiä pyyhkien, että mihin päin siitä kääntyisi ja sulki portin peräänsä. Jostain kuului aikaisten kottaraisten sirinä.

Samaan aikaan Villa Malakoffissa oli Olga jo saanut leipomukset jatkumaan ja mieli oli laantunut... pikku hiljaa vähän hävettikin ja pieni katumuksen tunne hiipi mieleen.  Mitä sitä olikaan saanut aikaiseksi... ja miten rumaa kieltä oli tullut huudettua... ihan Sulevistakin... voi hyvänen aika... mitä se sanoisi Rouva Aksenja, kun kuulisi! Vähän nyyhkäyttikin... mutta toisaalta, olihan asia vallan tosi... ylpeäkin vielä se Johanna, vaikka likasankkonsa oli täyttänyt aivan itse...
Mutta kumminkin... voi, voi, kaikkea sitä pitikin.

Sulevi oli järkyttynyt. Siitä kaikestahan oli jo kauan, paljon ennen Edithiä, kun  Sulevi sai Johannan viereensä, tai ainakin vain Edithiin saakka. Ja mitä sitten, vaikka Johanna olikin Edithin ja Sulevin Pensionaatissa työssä. Sulevi oli toisinaan nauttinut vain aikaisista aamuista keittiössä, katsellen Johannan aamupuuhia, mutta vain katsellen.. joskus hipaissut pitkiä hiuksia, jos ne olivat Johannalla vielä avoinna pitkin selkää, punaiset tulenlieskat.. mutta vain katsonut. Miten tämän saisi Edithin uskomaan? Ja mihin ihmeeseen Johanna oli nyt lähtenyt, kukaan ei ollut osannut kertoa sitä.
Kyllä nyt oli kaikki asiat sekaisin - ja hyvän ystävän mielipidettä olisi tarvittu, etenkin Muurari Nysten oli hyvä näissä asioissa... mutta siellä se asemalla on pätemässä, toteaa Sulevi, kun ikkunasta tarkkailee asemalle päin. Pitääköhän tässä lähteä sinne kävelemään...,  mutta kuinkas laajalle tämä on jo tiedossa? Voi sentään... 
Ja aivan umpikujassa tuntui olevan koko kauppias.

Milloinhan sitä uskaltaisi näitä avaimia koettaa kodin oveen.. ja millaisin eväin sitä olisi mentävä... Vai lähtisikö hän pois täältä kylältä vähäksi aikaa, antaisi pölyn vähän laskea, pahimman laantua? Lähtisi Helsinkiin... siellä olisi  Rakennusmestari Juvonen, hän olisin myös hyvä näissä asioissa... mutta onkos hänkin kiinni siellä rakennushommissa, Nyörikaupalla, tai muulla? Voi, Voi... kun vain tietäisi mitä seuraavaksi...

"Siinä sen on nyt hyvä"!

Kauppakylän keväässä kylän kukot olivat jälleen kilvan herätelleet omat väkensä ja siinä samalla myös Pensionaatti Villi Helmen yläkerrassa nukkuneet asukkaat.

Yhdessä päätyhuoneen kamarissa Sulevi asetti hatun päähänsä ja oli aikeissa lähteä Vanhaan Malakoffiin. Oli asioita, jotka nyt näyttivät nytkähtävän mukavasti liikkeelle ja niistä piti päästä haastelemaan Aksenjan kanssa.

Toisessa kamarissa lähtöä maastoon ja kevääseen heräävään metsään suunnitteli Verner Duskull. Johanna oli luvannut vielä eväät päivän retkeä varten. Läheiselle suolle oli ilmestynyt laulujoutsen-pari pesänteko puuhaan ja kahlaajia, joita Verner ei ollut saanut vielä tunnistettua, oli ilmestynyt suon laitaan. Kevät oli täällä sangen kiihdyttävää aikkaa, tunsi Verner ja tiesi tehneensä oikean päätöksen jäädessää toistaiseksi sijoilleen.

Kolmannessa kamarissa vasta heräämistään teki Birjer Julkunen. Oman palvelijan puutos aiheutti useimpina aamuina sen, että aamiainen oli jo syöty ja Birjer sai laskeutua keittiöön nauttimaan oman osansa aamun ateriasta. Saliin hänelle sitä ei enää ennättänyt kukaan kattaa. Oli jo lounaan valmistelut kovassa käynnissä. Jotain piti tälle asialle tehdä, tuumi Birjer ja haukotteli täkin lämpöön.

Neljännestä kamarista oli Elsi-Kanerva jo lähtenyt lintujen konsertin siivittämänä kohti kylän laitaa. Aamiaisen jälkeen hän oli heittänyt villatakin harteilleen; oli jo aamusta lämpötila mukavasti kivunnut lähentelemään 20 astettta. Aksenja oli pyytänyt häntä käymään. Oli luvannut tarjottavan borssikeittoa jutustelun lomaan. Se olikin Perämeren Pohjukasta tulevalle Elsi-Kanervalle harvinaisempaan herkkua. Kyllähän sekin siivitti askelta.

 Ojanpenkalla kukkivat keltaisenaan leskenlehdet ja lähellä ojan pohjaa rentukat. Se oli yksi Elsi-Kanervan lempikukista.

Aamiaisen jälkeen oli naisväki jäänyt oleskeluhuoneeseen. Esther suunnitteli Villi Helmen emännän Anna Snitkinan kanssa lähtöä miehensä Sulevin Kauppahuonelle. Sulevi oli kertonut, että Kauppahuoneelle oli tullut pitsejä ja nauhoja, joita koskaan ei ollut liikaa. Niillä sai leningit mukavasti uudistettua ja muodistettua.

Alakerran keittiössä oli Tyttö nostanut kaapista pöydälle posliinisen vadin. Tarkoitus oli vatkata päivälliselle ajatellut plinitaikina turpoamaan.
Johannna katsoi kulhoa ja oli tunistavinaan sen... Mistä kummasta tämä astia on tullut tänne?!
Tyttö kurkkasi astiaa ja totesi tuoneensa sen taloon.
No mistä ihmeestä sinä olet sen saanut, kysyy Johanna?... Tyttö kertoi, että Jokakylän Kalle on tuonut sen päivänä eräänä kotiin ja Kalle kertonut puolestaaan ottaneensa sen talteen kylän lapsilta. Lapset olivat keitelleet siinä kurapuuroa, kun Kalle oli kiinnittänyt siihen huomion. Se oli aivan liian kaunis ja kallisarvoisen näköinen lasten leikkeihin, ja kun lapsetkaan eivät sitä omakseen osanneet kertoa, vaan sanoivat löytäneensä sen Villa Malakoffin palon jälkeen sen raunioiden läheltä. oli Kalle ottanut sen mukaansa. Tyttö oli puolestaan tuumannut, että se oli liian hieno heidän pienen töllin tarpeisiin ja tuonut sen mukanaan Villi Helmen keittiöön. No mutta, minä kyllä tunnen tämän astian, pätti Johanna ja ryhtyi järjestämään astian kohtaloa...

Kuin kutsusta, ilmestyi Sulevi keittiöön. Usein hän halusi tietää olisiko jotain tarvetta kaupasta, kun hän illalla palaisi, mutta Sulevi huomasi, että mielessä myös mukavasti läikähti, kun sai hetken katsahtaa Johannan sirkeisiin silmiin.  Sulevilla oli myös vahvistunut tunne, että Johanna oli antanut  hänelle anteeksi.

Johanna oli paketoinut astiaa paperiin ja vannotti Sulevia olemaan varovainen ja viemään sen suorinta tietä perille. Ja senhän Sulevi tietysti lupasi. Oikein mielellään.

Tällä välin oli Elsi-Kanerva jo päässyt kylän laidalle ja Vanhan Malakoffin saliin. Hän oli hiukan kuumissaan, niin oli tulossa lämmin päivä.

Anna kantoi borssikeiton ja kulhot saliin ja ryhtyi kattamaan niitä pöytään. Ensin syötäisiin ja sitten vasta puhuttaisiin. Täydellä vatsalla oli paljon helpompi tehdä päätöksiä, tuumi Aksenja.

Hyvää päivää kaikille, huudahti salin suulla Sulevi.

Minulla on kuulkaa, Aksenja hyvä, yllätys...

Tehdäänpäs tilaa siihen pöydälle... saan tämän laskettua siihen, niin näet..
No mitä ihmettä sitä Sulevi nyt...

Ei hyvänen aika... onkos se...

Kyllä, se se on!

Voi Sulevi hyvä, et arvaakaan miten onnelliseksi sinä minut teit!
Luulin tämä olevan jo iäksi menneen...
Miten ihmeessä se on nyt tässä!?

Tämän kulhon sain häälahjaksi äidiltäni. Se kulki tänne Vanhaan Malakoffiin kanssani, kauan sitten, kun nuorikkona tänne tulin. Meidät oli vihitty kesällä täällä, Olegin kotona, mutta palasin häiden jälkeen loppukesällä vielä Pietariin ja odotimme rekikelejä. Tarkoitukseni oli tuoda muuttokuormassa perimäni salin kalusto ja muutaman arkullisen vaatetavaraa ja reellä tehtävä matka oli parempi kuin kiesikyyti kesällä.
Talvella olikin hyvät ja kireät pakkaset ja pääsimme hyödyntämään  jäätietä ja oikaisemaan pitkän matkan.
Kuu valaisi matkaa, järven selkiä ajettaessa kyyti oli tasaista ja turkisten sisällä ei tuntenut kylmää lainkaa, muisteli Aksenja. Ja siinä Olegin vierellä ei olisi muutenkaan sitä tainnut tuntea, hymyilee Aksenja jonnekkin kauas...

Aksenjan lapsenlapset kerääntyivät myös ihmettelemään kulhon löytymistä ja sen tarinaa...

Oli kovin lähellä, että astia ei olisi koskaan päässyt Malakoffiin, kertoo Aksenja.
Yhdessä vaiheessa nimittäin kuulimme yht´äkkiä susien ulvontaa aivan läheltä ja kannoiltamme ja ajoimme ihan hurjaa kyytiä. Hevoset juoksivat, raukat, kuin nuolen lailla, saaden pelosta uutta voimaa. Sudet seurasivat ja olimme jo valmiit jättämään matka-arkut kyydistä, saadaksemme hevosten taakkaa kevennettyä, mutta sitten sudet ihmeeksemme luovuttivat. Näin matkatavarat säilyivät. Niiden mukana tämä kulho, sanoo Aksenja ja ottaa kulhon hellästi syliinsä.
Yövyimme matkalla kahdessa eri tuvassa ja kaiken muun ajan ajoimme ja kun pääsimme vihdoin tänne perille, oli kulho ensimmäinen jonka asetin oman salini pöydälle.  Siinä pidettiin usein hedelmiä, tai veteen taiteltuja ruusun kukintoja, tuoksuja tuomaan.

Aksenja nostaa kulhoa, varovaisesti, rakkaasti...
Hän asetti kulhon ruokasalin pöydälle, katseli sitä hetken ja sanoi: " Kuusikymmentä vuotta se on kulkenut kädestä käteen, huoneesta huoneeseen ja pöydältä pöydälle. Siinä sen on nyt hyvä"!

Vieras mies

Joulu ja uusi vuosi oli vietetty Vanhassa Malakoffissa. Oli oltu vierailuilla ja puolestaan talossa käynyt vieraita. Oltiin loppiaisessa ja talo rauhoittunut. Aksenjan tytär perheineen lähtenyt Ruotsiin Aksenjan toisen tyttären luo.

Nyt oli Aksenjan ja Heblan hetki istua, nauttia iltapäivän tsajut ja päättivät ottaa sen konjakin kera.

 Muisteltiin menneet juhlapyhät ja ruodittiin vielä jokainen kuultu tarina ja tapahtuma.
Muisteltiin samalla viime joulua, joka vietettiin evakossa Pensionaatti Villi Helmessä, ennen joulua sattuneen Villa Malakoffin tuhonneen tulipalon vuoksi.
Jaa-a, kyllä oli mukava, kun asiat olivat jälleen tolallaan, totesivat molemmat ja skoolasivat.

Samaan aikaan Pensionaatti Villi Helmessä oli lounaan jälkeen vieras herra pukenut talvitakin ylleen ja painanut karvahatun päähänsä ja suunnannut askeleensa kohti Vanhaa Malakoffia. Tie hänelle oli neuvottu hyvin, eikä matkakaan ollut pitkä. Ja kun sää oli pitkästä aikaa aurinkoinen, oli herra päättänyt ryhtyä taittamaan matkaa jalan.
Niin, hän oli Birger Julkunen. Birger Gustaf Julkunen.
Birger oli liikemies viimeisen päälle. Jopa siinä määrin, ettei ollut ennättänyt edes naimisiin.
Birgerin isoisällä oli ollut sellutehdas ja poika ja tytär. Pojasta tuli tehtaan jatkaja ja tytär tuli naittaa hyvin ja laajentaa tulevan avioliiton kautta liiketoimia. Näin oli isoisän suunnitelmat kirjattu tulevaisuuden kirjaan, mutta suunnitelmiin tahtoo toisinaan tulla muutoksia.
Ensin oli tullut sahuri Julkunen ja jonkin kuukauden päästä Birger. Isoisä oli vallan hirmustunut, muuttanut testamentin ja ajanut äidin matkoihinsa, mutta  leppynyt sitten ja antanut jopa pesämunan. Sillä oli sahuri Julkunen perustanut pienen sahan.
Birger oli aina kasvanut puun ja selluloosan hajussa ja puu oli muutenkin kovin kiehtonut. Birger oli kaikin tavoin hyvin päättäväinen ja erityisesti siinä mikä kiinnosti.  Lisäksi hän oli jo lapsesta saakka kekseliäs ja hyvä oppimaan. Niinpä tänä päivänä isän pieni saha oli laajentunut varsin vakuuttavaksi laitokseksi ja Birger  työllisti kuutisenkymmentä miestä ja naista.

Liikematkalla Birger oli tälläkin matkalla.

Birger ei jättänyt mitään sattuman varaan ja oli selvittänyt jo valmiiksi ketkä olivat vierailun väärti ja miten ne tuli hoitaa.

 Aksenja Malakoffille olivat kasvit tärkeitä. Se oli siis paras tuliainen ja sillä sai kutsun iltapäivän tsajupöytään.

Birger esitteli itsensä ja niin Aksenja kuin  Heblakin olivat hyvin uteliaita kuulemaan miehestä lisää.

 Aksenja pyysi Annaa tuomaan Birgerille voileipiä ja pyysi samalla katsomaan josko ruokakomerossa oli vielä kinkkua ja kraavia siikaa ja keitettyjä perunoita lounaalta.

 Se miellytti Birgeriä. Jos hän jostain piti enemmän kuin työn teosta ja puun tuoksusta, niin hyvin valmistetusta ruuasta ja pitkistä päivällisistä.

 Kun keskustelun lomassa oli selvinnyt, ettei Birger niinkään välittänyt tsajusta, kuin munatotista ja hänelle pyydettiin Annaa sitä valmistamaan, hän päätti viihtyä.
Ilta vierähti rattoisasti ja pois lähtiessään oli Birgerin tietämys Kauppakylästä rikastunut ja suhteet sinne saatettu vankalle alulle.

Kauppakylän laitamilla alkoivat suuret selkoset suoraa ja komearunkoista metsää.  Peninkulma kaupalla. Ja varmaan se olisi kaupankin. Ongelmana oli vain sen pois kuljetus, joka tulisi jotenkin ratkaista.

Ai miten Birger piti tällaisista ongelmista ja niiden ratkaisemisesta.
Aikaa tämä saattoi vähän ottaa, mutta Villi Helmen keittiössä oli taitava piika Johanna joka huolehti herkullisesta ruuasta ja Kauppakylässä kiinnostavia asukkaita, niin eiköhän sitä pärjäisi, tuumi Birjer. Ja munatotin vielä lämmittäessä ryhtyi yöpuulle.

 

Pensionaatti VIlli Helmi

Muurari Nysten oli saanut pienen hellan valmiiksi ja uuni piti tietenkin testata. Testauksen oli suorittanut Johanna, paistaen kesän ensimmäisen raparperi piiraan.

Johanna oli saanut puhuttua itselleen paikan avattavassa Pensionaatti Villi Helmessä.

Pensionaattia oli avaamassa Anna Snitkina. Vasilev Malakoffin, khmm,.. holhokki. Edellinen huvila, jossa Anna asui ja johon alun perin Sulevikin oli kauppaa suunnitellut alakertaan, oli yönä yhtenä palanut maan tasalle. Ja heti perään oli Vasilev saanut ensin halvauksen ja kuollut sitten  viikon  maattuaan kykenemättömänä puhumaan.
Vasilevin omaisuus myytiin ja muutettiin rahaksi, jota ei suuren suurta summaa kassantunut ja testamenttiin merkitty  Anna Snitkina sai sillä rahalla ostettua  huvilan, johon päätti avata Pensionaatti Villi Helmen.

Paljon vielä oli puuhaa, mutta kaksi yläkerran huonetta oli jo asuttavissa.

 Jokakylän Kalle oli ollut timpurina, Juvonen hommanut puutarvikkeita ja Nyste muuranut keittiöön pienen hellan.

 Ja Kallen Neito oli saanut apupiian paikan.

Neito ja Johanna saivat nukkua Villi Helmen pihatuvassa. Näin asiat olivat taas toistaiseksi järjestyksessä.

Anna vaan hopuutti Kallea loppujen huoneiden osalta ja Åmaria jo pyydettiin apuun.
 Sitten uupuu koko joukko  sänkyjä ja muita huonekaluja ja tykötarpeita, ennen kuin toiminta voisi kunnolla alkaa. Taisi edellyttää Helsinkiin matkaa hankinnoille.

Ja samaan aikaan oli yksi joka ei halajanut Heksinkiin... Kuinka vaan, Neito tuumi, kunhan sai olla lähellä Kallea.