Kauppakylän keväässä kylän kukot olivat jälleen kilvan herätelleet omat väkensä ja siinä samalla myös Pensionaatti Villi Helmen yläkerrassa nukkuneet asukkaat.
Yhdessä päätyhuoneen kamarissa Sulevi asetti hatun päähänsä ja oli aikeissa lähteä Vanhaan Malakoffiin. Oli asioita, jotka nyt näyttivät nytkähtävän mukavasti liikkeelle ja niistä piti päästä haastelemaan Aksenjan kanssa.
Kolmannessa kamarissa vasta heräämistään teki Birjer Julkunen. Oman palvelijan puutos aiheutti useimpina aamuina sen, että aamiainen oli jo syöty ja Birjer sai laskeutua keittiöön nauttimaan oman osansa aamun ateriasta. Saliin hänelle sitä ei enää ennättänyt kukaan kattaa. Oli jo lounaan valmistelut kovassa käynnissä. Jotain piti tälle asialle tehdä, tuumi Birjer ja haukotteli täkin lämpöön.
Aamiaisen jälkeen oli naisväki jäänyt oleskeluhuoneeseen. Esther suunnitteli Villi Helmen emännän Anna Snitkinan kanssa lähtöä miehensä Sulevin Kauppahuonelle. Sulevi oli kertonut, että Kauppahuoneelle oli tullut pitsejä ja nauhoja, joita koskaan ei ollut liikaa. Niillä sai leningit mukavasti uudistettua ja muodistettua.
Alakerran keittiössä oli Tyttö nostanut kaapista pöydälle posliinisen vadin. Tarkoitus oli vatkata päivälliselle ajatellut plinitaikina turpoamaan.
Johannna katsoi kulhoa ja oli tunistavinaan sen... Mistä kummasta tämä astia on tullut tänne?!
Tyttö kurkkasi astiaa ja totesi tuoneensa sen taloon.
No mistä ihmeestä sinä olet sen saanut, kysyy Johanna?... Tyttö kertoi, että Jokakylän Kalle on tuonut sen päivänä eräänä kotiin ja Kalle kertonut puolestaaan ottaneensa sen talteen kylän lapsilta. Lapset olivat keitelleet siinä kurapuuroa, kun Kalle oli kiinnittänyt siihen huomion. Se oli aivan liian kaunis ja kallisarvoisen näköinen lasten leikkeihin, ja kun lapsetkaan eivät sitä omakseen osanneet kertoa, vaan sanoivat löytäneensä sen Villa Malakoffin palon jälkeen sen raunioiden läheltä. oli Kalle ottanut sen mukaansa. Tyttö oli puolestaan tuumannut, että se oli liian hieno heidän pienen töllin tarpeisiin ja tuonut sen mukanaan Villi Helmen keittiöön. No mutta, minä kyllä tunnen tämän astian, pätti Johanna ja ryhtyi järjestämään astian kohtaloa...
Johanna oli paketoinut astiaa paperiin ja vannotti Sulevia olemaan varovainen ja viemään sen suorinta tietä perille. Ja senhän Sulevi tietysti lupasi. Oikein mielellään.
Tällä välin oli Elsi-Kanerva jo päässyt kylän laidalle ja Vanhan Malakoffin saliin. Hän oli hiukan kuumissaan, niin oli tulossa lämmin päivä.
Anna kantoi borssikeiton ja kulhot saliin ja ryhtyi kattamaan niitä pöytään. Ensin syötäisiin ja sitten vasta puhuttaisiin. Täydellä vatsalla oli paljon helpompi tehdä päätöksiä, tuumi Aksenja.
Hyvää päivää kaikille, huudahti salin suulla Sulevi.
Minulla on kuulkaa, Aksenja hyvä, yllätys...
Tehdäänpäs tilaa siihen pöydälle... saan tämän laskettua siihen, niin näet..
No mitä ihmettä sitä Sulevi nyt...
Ei hyvänen aika... onkos se...
Kyllä, se se on!
Voi Sulevi hyvä, et arvaakaan miten onnelliseksi sinä minut teit!
Luulin tämä olevan jo iäksi menneen...
Miten ihmeessä se on nyt tässä!?
Tämän kulhon sain häälahjaksi äidiltäni. Se kulki tänne Vanhaan Malakoffiin kanssani, kauan sitten, kun nuorikkona tänne tulin. Meidät oli vihitty kesällä täällä, Olegin kotona, mutta palasin häiden jälkeen loppukesällä vielä Pietariin ja odotimme rekikelejä. Tarkoitukseni oli tuoda muuttokuormassa perimäni salin kalusto ja muutaman arkullisen vaatetavaraa ja reellä tehtävä matka oli parempi kuin kiesikyyti kesällä.
Talvella olikin hyvät ja kireät pakkaset ja pääsimme hyödyntämään jäätietä ja oikaisemaan pitkän matkan.
Kuu valaisi matkaa, järven selkiä ajettaessa kyyti oli tasaista ja turkisten sisällä ei tuntenut kylmää lainkaa, muisteli Aksenja. Ja siinä Olegin vierellä ei olisi muutenkaan sitä tainnut tuntea, hymyilee Aksenja jonnekkin kauas...
Aksenjan lapsenlapset kerääntyivät myös ihmettelemään kulhon löytymistä ja sen tarinaa...
Oli kovin lähellä, että astia ei olisi koskaan päässyt Malakoffiin, kertoo Aksenja.
Yhdessä vaiheessa nimittäin kuulimme yht´äkkiä susien ulvontaa aivan läheltä ja kannoiltamme ja ajoimme ihan hurjaa kyytiä. Hevoset juoksivat, raukat, kuin nuolen lailla, saaden pelosta uutta voimaa. Sudet seurasivat ja olimme jo valmiit jättämään matka-arkut kyydistä, saadaksemme hevosten taakkaa kevennettyä, mutta sitten sudet ihmeeksemme luovuttivat. Näin matkatavarat säilyivät. Niiden mukana tämä kulho, sanoo Aksenja ja ottaa kulhon hellästi syliinsä.
Yövyimme matkalla kahdessa eri tuvassa ja kaiken muun ajan ajoimme ja kun pääsimme vihdoin tänne perille, oli kulho ensimmäinen jonka asetin oman salini pöydälle. Siinä pidettiin usein hedelmiä, tai veteen taiteltuja ruusun kukintoja, tuoksuja tuomaan.
Aksenja nostaa kulhoa, varovaisesti, rakkaasti...
Hän asetti kulhon ruokasalin pöydälle, katseli sitä hetken ja sanoi: " Kuusikymmentä vuotta se on kulkenut kädestä käteen, huoneesta huoneeseen ja pöydältä pöydälle. Siinä sen on nyt hyvä"!
Yhdessä päätyhuoneen kamarissa Sulevi asetti hatun päähänsä ja oli aikeissa lähteä Vanhaan Malakoffiin. Oli asioita, jotka nyt näyttivät nytkähtävän mukavasti liikkeelle ja niistä piti päästä haastelemaan Aksenjan kanssa.
Toisessa kamarissa lähtöä maastoon ja kevääseen heräävään metsään suunnitteli Verner Duskull. Johanna oli luvannut vielä eväät päivän retkeä varten. Läheiselle suolle oli ilmestynyt laulujoutsen-pari pesänteko puuhaan ja kahlaajia, joita Verner ei ollut saanut vielä tunnistettua, oli ilmestynyt suon laitaan. Kevät oli täällä sangen kiihdyttävää aikkaa, tunsi Verner ja tiesi tehneensä oikean päätöksen jäädessää toistaiseksi sijoilleen.
Kolmannessa kamarissa vasta heräämistään teki Birjer Julkunen. Oman palvelijan puutos aiheutti useimpina aamuina sen, että aamiainen oli jo syöty ja Birjer sai laskeutua keittiöön nauttimaan oman osansa aamun ateriasta. Saliin hänelle sitä ei enää ennättänyt kukaan kattaa. Oli jo lounaan valmistelut kovassa käynnissä. Jotain piti tälle asialle tehdä, tuumi Birjer ja haukotteli täkin lämpöön.
Neljännestä kamarista oli Elsi-Kanerva jo lähtenyt lintujen konsertin siivittämänä kohti kylän laitaa. Aamiaisen jälkeen hän oli heittänyt villatakin harteilleen; oli jo aamusta lämpötila mukavasti kivunnut lähentelemään 20 astettta. Aksenja oli pyytänyt häntä käymään. Oli luvannut tarjottavan borssikeittoa jutustelun lomaan. Se olikin Perämeren Pohjukasta tulevalle Elsi-Kanervalle harvinaisempaan herkkua. Kyllähän sekin siivitti askelta.
Ojanpenkalla kukkivat keltaisenaan leskenlehdet ja lähellä ojan pohjaa rentukat. Se oli yksi Elsi-Kanervan lempikukista.
Aamiaisen jälkeen oli naisväki jäänyt oleskeluhuoneeseen. Esther suunnitteli Villi Helmen emännän Anna Snitkinan kanssa lähtöä miehensä Sulevin Kauppahuonelle. Sulevi oli kertonut, että Kauppahuoneelle oli tullut pitsejä ja nauhoja, joita koskaan ei ollut liikaa. Niillä sai leningit mukavasti uudistettua ja muodistettua.
Alakerran keittiössä oli Tyttö nostanut kaapista pöydälle posliinisen vadin. Tarkoitus oli vatkata päivälliselle ajatellut plinitaikina turpoamaan.
Johannna katsoi kulhoa ja oli tunistavinaan sen... Mistä kummasta tämä astia on tullut tänne?!
Tyttö kurkkasi astiaa ja totesi tuoneensa sen taloon.
No mistä ihmeestä sinä olet sen saanut, kysyy Johanna?... Tyttö kertoi, että Jokakylän Kalle on tuonut sen päivänä eräänä kotiin ja Kalle kertonut puolestaaan ottaneensa sen talteen kylän lapsilta. Lapset olivat keitelleet siinä kurapuuroa, kun Kalle oli kiinnittänyt siihen huomion. Se oli aivan liian kaunis ja kallisarvoisen näköinen lasten leikkeihin, ja kun lapsetkaan eivät sitä omakseen osanneet kertoa, vaan sanoivat löytäneensä sen Villa Malakoffin palon jälkeen sen raunioiden läheltä. oli Kalle ottanut sen mukaansa. Tyttö oli puolestaan tuumannut, että se oli liian hieno heidän pienen töllin tarpeisiin ja tuonut sen mukanaan Villi Helmen keittiöön. No mutta, minä kyllä tunnen tämän astian, pätti Johanna ja ryhtyi järjestämään astian kohtaloa...
Kuin kutsusta, ilmestyi Sulevi keittiöön. Usein hän halusi tietää olisiko jotain tarvetta kaupasta, kun hän illalla palaisi, mutta Sulevi huomasi, että mielessä myös mukavasti läikähti, kun sai hetken katsahtaa Johannan sirkeisiin silmiin. Sulevilla oli myös vahvistunut tunne, että Johanna oli antanut hänelle anteeksi.
Johanna oli paketoinut astiaa paperiin ja vannotti Sulevia olemaan varovainen ja viemään sen suorinta tietä perille. Ja senhän Sulevi tietysti lupasi. Oikein mielellään.
Tällä välin oli Elsi-Kanerva jo päässyt kylän laidalle ja Vanhan Malakoffin saliin. Hän oli hiukan kuumissaan, niin oli tulossa lämmin päivä.
Anna kantoi borssikeiton ja kulhot saliin ja ryhtyi kattamaan niitä pöytään. Ensin syötäisiin ja sitten vasta puhuttaisiin. Täydellä vatsalla oli paljon helpompi tehdä päätöksiä, tuumi Aksenja.
Hyvää päivää kaikille, huudahti salin suulla Sulevi.
Tehdäänpäs tilaa siihen pöydälle... saan tämän laskettua siihen, niin näet..
No mitä ihmettä sitä Sulevi nyt...
Ei hyvänen aika... onkos se...
Kyllä, se se on!
Voi Sulevi hyvä, et arvaakaan miten onnelliseksi sinä minut teit!
Luulin tämä olevan jo iäksi menneen...
Miten ihmeessä se on nyt tässä!?
Tämän kulhon sain häälahjaksi äidiltäni. Se kulki tänne Vanhaan Malakoffiin kanssani, kauan sitten, kun nuorikkona tänne tulin. Meidät oli vihitty kesällä täällä, Olegin kotona, mutta palasin häiden jälkeen loppukesällä vielä Pietariin ja odotimme rekikelejä. Tarkoitukseni oli tuoda muuttokuormassa perimäni salin kalusto ja muutaman arkullisen vaatetavaraa ja reellä tehtävä matka oli parempi kuin kiesikyyti kesällä.
Talvella olikin hyvät ja kireät pakkaset ja pääsimme hyödyntämään jäätietä ja oikaisemaan pitkän matkan.
Kuu valaisi matkaa, järven selkiä ajettaessa kyyti oli tasaista ja turkisten sisällä ei tuntenut kylmää lainkaa, muisteli Aksenja. Ja siinä Olegin vierellä ei olisi muutenkaan sitä tainnut tuntea, hymyilee Aksenja jonnekkin kauas...
Aksenjan lapsenlapset kerääntyivät myös ihmettelemään kulhon löytymistä ja sen tarinaa...
Oli kovin lähellä, että astia ei olisi koskaan päässyt Malakoffiin, kertoo Aksenja.
Yhdessä vaiheessa nimittäin kuulimme yht´äkkiä susien ulvontaa aivan läheltä ja kannoiltamme ja ajoimme ihan hurjaa kyytiä. Hevoset juoksivat, raukat, kuin nuolen lailla, saaden pelosta uutta voimaa. Sudet seurasivat ja olimme jo valmiit jättämään matka-arkut kyydistä, saadaksemme hevosten taakkaa kevennettyä, mutta sitten sudet ihmeeksemme luovuttivat. Näin matkatavarat säilyivät. Niiden mukana tämä kulho, sanoo Aksenja ja ottaa kulhon hellästi syliinsä.
Yövyimme matkalla kahdessa eri tuvassa ja kaiken muun ajan ajoimme ja kun pääsimme vihdoin tänne perille, oli kulho ensimmäinen jonka asetin oman salini pöydälle. Siinä pidettiin usein hedelmiä, tai veteen taiteltuja ruusun kukintoja, tuoksuja tuomaan.
Hän asetti kulhon ruokasalin pöydälle, katseli sitä hetken ja sanoi: " Kuusikymmentä vuotta se on kulkenut kädestä käteen, huoneesta huoneeseen ja pöydältä pöydälle. Siinä sen on nyt hyvä"!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti