Nyt ei mene hyvin

Kauppakylän asemarakennus oli nousemassa hyvää vauhtia. Seisakkeelle oli siirretty lähikylän rakennuksen hirret, kasattu ja remontoitu kaikella mitä käsiin saatiin. Kauppahuone S. Karlssonin Sulevikin oli ollut mukana rahoittamassa tarvikepuolella, kun hanketta yhteisvoimin tehtiin. Nyt oli sitten kaikenlaiset ideanikkarit saaneet päähänsä, että asemalla alettaisiin  käsitellä postia ja siihen liittyviä asioita. Sinne tulisi kahvila ja ehkäpä torikojujen ja markkinoiden paikka siirtyisi sinne.  No eihän sellaista voisi sallia!, Sulevi mietti tuskaisena. Torikojut olivat hänen Kauppahuoneen pihassa ja aivan oikealla paikkaa siinä; kylän keskeisellä paikalla. Puuhamiehet ajoivat takaa tietysti sitä, että asema saisi virallisen asemastatuksen, seisakkeen sijaan. Siihen tarvittiin enemmän toimintoja. Tosin itse ratapihaan ei muutoksia kumminkaan tulisi. Juna tulisi, pysähtyisi ja jatkaisi matkaa aamuin ja illoin ja vain yhdellä raiteella, kuten Seisake nimeen on sopiva. Tosin tavaroiden kuljetus oli vuosien saatossa kasvanut. Siihen oli vaikuttanut myös Sulevin afäärit ja hänen vanavedessä pikku hiljaa muidenkin. Mutta tavaran kuljetukset saisi riittää, pohti huolestunut Sulevi. 

Rakentuvassa asemarakennuksessa Jokakylän Kallella oli kina menossa.
Tai kinasi lähinnä itsensä kanssa. Toinen rakennuksen saleista oli ajatuksena palvella lipunmyynnissä ja tavaroiden lähettämiseen ja vastaanottamiseen. Ja mahdollisesti sitten postin asioissa. Toiseen puoleen tulisi Emilian kahvila.
Lipunmyyntitiskiin oli suunniteltu suojalasi ja sitä siihen oltiin asentamassa. Ja se ei mennyt Kallen ymmärrykseen, että miksi ihmeessä!?  Kauppakylän väki oli rehtiä ja kaikki tunsivat toisensa ja kovin suuria rahamääriä ei lipunmyynnistä kertyisi ryöstäjiä houkuttelemaan. Enemmän olisi kassassa varmaan Emilian kahvilan puolella, eikä sinnekään mitään lasisuojia tulisi. 

Mutta näin sinne nyt piti suojalasi tehdä. Muurari Nysten oli vähän kuin päällysmiehenä rakennuksella ja yritti Kallelle selittää, että joka paikassa sellainen oli ja tulevaisuudessa ihan Valtion asioita siellä läheteltiin, piljettijä ostettiin ja rahalähetyksiäkin hoidettaisiin, ja kuka ties vielä mitä muuta arvokasta, johan se vaati suojalasit heti valmiiksi. 



Toiselle puolelle oli tulossa Asemapäällikön Rouva Emilian kahvila. Siellä Emilia hääri jo kovasti ja vaikka ei ollut hyllyjä, pöytiä, penkkejä tai muutakaan mööpeliä valmiina, asetteli hän tilaamaansa korkeata kasvia. Sekin oli vaan pröystäilyä Kallen mielestä, missä asemakahvilassa tuommoista suorastaan puuta oli. Olisi siihen riittänyt pelakuut ikkunalaudoilla ja pöytiin maljakkoon kukat, jos jotain semmoista piti olla. Tätä ei Kalle kovin ääneen sanonut kumminkaan, ei halunnut pahoittaa Rouva Emilian mieltä. Hän kun oli sydämellisin ihminen jonka Kalle oli konsaan tavannut. Hymyili joka käänteessä niin, että kuopat poskissa syveni ja hersyvä nauru helisi tuon tuosta. Lauhdutti rujommankin mielen.

Emilia tuntui olevan kovin iloinen puustaan, sellaisia isoja puita kuului olevan Helsingin hotelli Wellamon Helmessäkin, tiesi valistaa epäilijöitä. Emilia tiesi paljon isojen kaupunkien asioista, tuumi Kalle, ja kai sai olla myös ylpeä hankinnastaan. 

Niin, siellä se asemarakennus nousi omaan varmaan tahtiinsa, huokaisi Sulevi. Mutta se oli hänen murheistaan tällä hetkellä siellä vähäisemässä päässä. Suuremmat huolet olivatkin jotain ihan muuta;  naishuolet. Ja ne vasta olivat huolia ne! Usein ne olivat mutkikkaita, värikkäitä, äänekkäitäkin ja täysin arvaamattomia. Useimmiten Sulevi oli varma pärjäämisestään, mutta toisinaan taas tunsi itsensä kovin neuvottomaksi. Tällä kertaa hän oli täysin pöllämystynyt. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä miten asiassa tulisi edetä. Tämä olisi nyt vaatinut hyvien ystävien kanssa asiaan perehtymistä ja pureksimista, mutta kaikilla tuntui olevan turkanen kiire; Jokakylän Kalle ja Muurari Nysten olivat asemarakennuksen lumoissa. Suutarilla itsellään oli kamala onnettomuus kodallaan; hänen lisähuoneensa, kamari, oli yhtenä yönä rymisten saanut katon sisäänsä. Oli tullut kova lumipyry. Eikä vain yhtenä päivänä, tai yönä, useana päivän oli pyryttänyt ja lunta kertynyt katolle tolkuton määrä. Eihän Suutari sitä ollut poistanut... ja kun kamarin pykäämisessä olivat olleet pääarkkitehteina Suutari itse Jokakylän Kallen kanssa, ei Sulevi ihmetellyt ollenkaan, että katto oli tullut ryskien sisään. Onneksi Suutari oli ollut omilla reissuillaan, eikä nukkunut juuri tuolloin siellä ja Ulla oli ollut jo pidempään parantelemassa heikkoa terveyttään, niin, keuhkoissa se varmaan oli Ullalla, heikkous, huokaisi Sulevi. No kuitenkin, Suutarilla oli siis omia kiireitä. Muun muassa se, mihin sijoittaa lapset asumaan siksi, kunnes pytinki olisi jälleen asuttava. Siellä oli Sulevinkin tytär Suutarin tyttärien joukossa kasvattina, mutta eiköhän hän menisi samassa suunnitelmassa, Sulevi pohtii, eikä ehtinyt nyt miettiä sen syvemmin sitä. Ilmeisesti Syreenitalon Sofka majoittaisi nämäkin onnettomat pidempään, kuten kylän kaikki orvot ja heikossa asemassa olevat lapset. Niin, ei Suutaristakaan olisi Sulevin asiassa apua.

Niin, Sulevin apupoika oli siis edellispäivänä rynnännyt kopisten konttorin portaita ja hengästyneenä ja kauhistuneena seisahtunut konttorin ovelle. Hätäisesti ottanut pipon pois ja väännellyt sitä käsissään, kun melkein itkua tuhertaen oli selittänyt, että Kauppiaan Rouva oli käskenyt palveluspiian tulla Kauppahuoneelle tuomaan sanaa, että Sulevilla ei nyt olisi asiaa kotiin, Pensionaattiin, vaan voisi hyvin yöpyä ja asustaa konttorilla, tai missä ikinä halusi!
Sulevilla oli kestänyt jokin tovi, ennen kuin oli selvittänyt koko järisyttävän tapahtumaketjun.
Kaikki oli alkanut munista. Villa Malakoffin keittiössä oli Olga valmistautunut leipomaan. Hän oli herännyt varhain, selän kolotukseen ja laittanut valkean uuniin. Ottanut esiin leivonta-aineet, kuten jauhot ja väsyneenä valmistellut leivontapöytää, kun kesken valmistelujen oli piika rikkonut korin munia. Piika oli jäänyt itkien siivoamaan jälkiä ja ei auttanut kuin Olgan itsensä lähteä kiireesti naapurista pyytämään hätäapua. Lähin apu oli Pensionaatti Villi Helmi. Sen keittiössä oli Johanna kertonut, että ei ollut montaa itselläänkään ja tarvitsevansa ne kaikki itse. Olgalla oli entuudestaan vähän kaunoja ja kateutta osaavaa ja pidettyä Johannaa kohtaan ja kielteinen vastaus jo valmiiksi harmistuneelle mielelle, etenkään juuri Johannalta, ei ollut mitenkään hyvä asia. Olga nimittäin joutui nyt jatkamaan aina Kauppahuoneelle saakka munia hakemaan. Joka askeleella selkä muistutti olostaan ja ärtymys sen kuin nousi... ja kun matkalla oli sitten Sulevin Rouva Edith tullut vastaan, ei Olga ollut mitenkään voinut hillitä kielen kannattamiaan! Siinä oli Olga antanut tulla kaikki vuosien kaunat hampaiden kolosta; ihmetellyt miten Edith antoi omassa kodissaan huoruuden kukkia, eikä välittänyt miten oma mies käyttäytyi sikamaisesti - suoranainen huoripukki! Johanna puolestaan oikein lorttojen lortto! Ja miten kaikki Kauppakylällä tiesivät ja säälivät Rouvaa, osa naureskeli, etenkin miesväki...  kaksi emäntää samassa talossa, jos toinen on kiukkuinen, on toinen hyvä,  kyllä Sulevin kelpasi! ja kaikkea sitä rataa.

Edith oli kuunnellut sanattomana ja kasvoiltaan muuttuneena valkoiseksi oli kiiruhtanut niiltä sijoiltaan kotiin ja keittiöön...

... ja täällä ei synti ja tämä siveetön ihminen ole hyvä, hän saa lähteä täältä heti...



... hän ottaa oman tavaran heti ja lähtee tästä talosta... mitään suositusta hänelle ei tule, eikä mitään ylössanomisen aikaa ole, vaan hän lähtee nyt...  ja hän ei tule tämä keittiö koskaan... 
Ja Edith oli purjehtinut keittiöstä omaan huoneeseensa itkemään.

Ei auttanut Johannan kuin hakea vähät tavaransa ja pohtia mihin kummaan hän nyt tästä, suoriltaan lähtisi. Vaikka olihan hän aina välillä pelännyt, että jonain kauniina päivänä joku puhuisi sivu suunsa Edith-rouvalle. Se päivä oli tullut nyt, eikä se ollut kaunis.



Johanna vielä katsoi ympärilleen ja oli iloinen, että oli ennättänyt saamaan kirsikkapiiraan Suleville valmiiksi... se oli Sulevin lempipiiraita,  vaikka muu kaikki jäikin kesken...



... ja sitten Johanna lähti pihalle. Portilla pysähtyi, ja mietti vielä silmiä pyyhkien, että mihin päin siitä kääntyisi ja sulki portin peräänsä. Jostain kuului aikaisten kottaraisten sirinä.

Samaan aikaan Villa Malakoffissa oli Olga jo saanut leipomukset jatkumaan ja mieli oli laantunut... pikku hiljaa vähän hävettikin ja pieni katumuksen tunne hiipi mieleen.  Mitä sitä olikaan saanut aikaiseksi... ja miten rumaa kieltä oli tullut huudettua... ihan Sulevistakin... voi hyvänen aika... mitä se sanoisi Rouva Aksenja, kun kuulisi! Vähän nyyhkäyttikin... mutta toisaalta, olihan asia vallan tosi... ylpeäkin vielä se Johanna, vaikka likasankkonsa oli täyttänyt aivan itse...
Mutta kumminkin... voi, voi, kaikkea sitä pitikin.

Sulevi oli järkyttynyt. Siitä kaikestahan oli jo kauan, paljon ennen Edithiä, kun  Sulevi sai Johannan viereensä, tai ainakin vain Edithiin saakka. Ja mitä sitten, vaikka Johanna olikin Edithin ja Sulevin Pensionaatissa työssä. Sulevi oli toisinaan nauttinut vain aikaisista aamuista keittiössä, katsellen Johannan aamupuuhia, mutta vain katsellen.. joskus hipaissut pitkiä hiuksia, jos ne olivat Johannalla vielä avoinna pitkin selkää, punaiset tulenlieskat.. mutta vain katsonut. Miten tämän saisi Edithin uskomaan? Ja mihin ihmeeseen Johanna oli nyt lähtenyt, kukaan ei ollut osannut kertoa sitä.
Kyllä nyt oli kaikki asiat sekaisin - ja hyvän ystävän mielipidettä olisi tarvittu, etenkin Muurari Nysten oli hyvä näissä asioissa... mutta siellä se asemalla on pätemässä, toteaa Sulevi, kun ikkunasta tarkkailee asemalle päin. Pitääköhän tässä lähteä sinne kävelemään...,  mutta kuinkas laajalle tämä on jo tiedossa? Voi sentään... 
Ja aivan umpikujassa tuntui olevan koko kauppias.

Milloinhan sitä uskaltaisi näitä avaimia koettaa kodin oveen.. ja millaisin eväin sitä olisi mentävä... Vai lähtisikö hän pois täältä kylältä vähäksi aikaa, antaisi pölyn vähän laskea, pahimman laantua? Lähtisi Helsinkiin... siellä olisi  Rakennusmestari Juvonen, hän olisin myös hyvä näissä asioissa... mutta onkos hänkin kiinni siellä rakennushommissa, Nyörikaupalla, tai muulla? Voi, Voi... kun vain tietäisi mitä seuraavaksi...

Aamun tapaamisia Kauppahuoneella

Vihdoinkin! tuumi Sulevi ja kopisteli suurimpia lumia Kauppahuoneen portaille. Arki koitti ja Kaupahuoneen ovet sai jälleen avata. 

Pitkien pyhän seutujen jälkeen oli virkistävää päästä jälleen työn ääreen. Vaikka juhlapyhien vietto olikin sujunut ihan mukavissa merkeissä seurustelun ja herkkujen parissa (ihan piti housunkaulusta vähän höllätä), niin kyllä ei kunnon afäärejä mikään voita. 

Ajanvietteenä pelailtiin dominoa, shakkia ja Verner Duskullilla oli uusi Sampo-noppapeli johon tutustuttiin.  Peli kuljetti Kalevalan maailmaan ja Verner oli siitä kovin innoissaan, tietysti, kun Lönnrotin suuri ihailija oli.  No, ainakin naisväki nauroi ja olivat jopa riehaantua, mutta niinhän heillä oli tapana tehdä pelien tuoksinassa. Eritoten skruuvin peluun. Monta tuntia saatettiinkin skruuvia  pelata, mutta naisväen riehaannuttua ihan mahdottomasti, tilannetta rauhoitettiin ja miehissä vetäydyttiin muiden korttipelien ääreen ja naisväki sai rauhoittua ja toimittaa askareitaan.
Mukavaa oli myös kuunnella tarinoita. Etenkin Verner Duskullin tarinoita. Hän kun oli näytteiden keruu matkoillaan kiertänyt vähän siellä ja täällä. Kaikenlaista oli matkoilla sattunut ja tapahtunut ja niitä yhdessä ihmeteltiin. Kertojanakin Duskull oli mukaansa tempaava, osasi niin värittää kaikille näkyväksi sanomansa.

No niin, onkohan täällä kaikki kunnossa.

Sulevi antaa silmänsä kiertää tutkivasti ja hyvin näytti kaikki olevan niin kuin piti. 

Sulevi arvasi, että Ofelia oli varmasti käynyt pyhienkin aikana pitämässä kauppaa järjestyksessä...

...oikonut tarvaroita ja pyyhkinyt pölyjä...

Katsonut, että kaikki on tuoretta ja myyntikuntoista...

... Sulevi kun oli antanut luvan tupien väelle tuoda myyntiin säilöttyjä asiota näin talvella sisälle kauppaan.

Kesällä oli lupa myydä niitä pihalla, muta talvella jäätyivät herkästi, niin oli sovittu, että sisälle.

Kaupan toinen pääty, jossa oli käsityötarvikkeita, silkkinauhoja ja pitsejä, oli Sulevi tehnyt hyllyn päätyyn tilaa.

Sinne hän oli asennuttanut konttoristaan oman telefoonikoneensa. 

Kun alhaalla oli silmämääräinen tarkistus tehty ja Ofeliakin saapunut, Sulevi kapusi yläkerran konttoriinsa.

Sulevi oli hermostunut telefooni-ralliin. Kun sentraali oli saatu kylälle, olikin yhdellä jos toisella, äkkinäistä asiaa jos jonnekin, jota ei ennättänyt hoitaa postitse.
Telefoonikoneita oli Villa Malakoffissa ja Voudin virkatalossa, mutta kumpaankaan ei kansa tohtinut mennä asioitaan puhumaan. Sentraalissakin kone oli, mutta eihän sielläkään voinut omiaan puhua, kun samalla siellä välitettiin ja tilattiin yhteyksiä. Myös Syreenitalossa oli kone, mutta siellä oli sellainen lasten ralli, ettei siellä ollut oikein rauhaa asioitaan hoitaa.

 Sulevin konttori oli muodostunut ainoaksi paikaksi, jossa voisi pyytää saada hoitaa asiat telefoonilla. Ja siihen trafiikkiin oli Sulevi kyllästynyt ja siirrättänyt koneensa alas. Omat afäärit kyllä nyt kärsivät ja Sulevi olikin tilannut konttorille uuden linjan ja koneen, vaikka hirvitti maksaa kahdesta koneesta telefooni veroa, se tekisi sitten jo 25 markkaa. Mutta muutakaan ei ollut keksinyt, kun ei hennonnut olla jyrkkä ja kieltää koneen käyttö. 

Tämäkään aamu ei tuonut poikkeusta. Telefoonille oli heti jonoa. Ostaisivat yhtä ahkerasti, tuumi Sulevi.

Pehtoorin asioita tuli tytär Kreetta hoitamaan...

... ja kaupunkiin oli taas Maija-Stiina tilaamassa omaansa....

Ja pikku Britta jännitti aivan hirmuisesti koko tilannetta, ja etenkin tuota kummaa kapinetta.

Kekäläisen Viktor oli tullut lämmittelemään sisään kauppa-huoneeseen ja odotti, jos saisi juttu seuraa. Antoi samalla silmänsä viipyillä kaupan naisväessä. Kovin oli verevää joukkoa... Viktor oli viihtynyt jo pidemmän aikaa kylän asukkaana. Kylä oli mukava ja oli sitä työnpuoltakin ollut sen verran, että,  pysyi leivässä.

Myös kylän asukkaat olivat ystävällisiä. Kappalaisen puolisokin oli aina iloinen ja lausui jonkin ystävällisen sanan kohdattaessa - myös Vikille

Ja oli mukavan näköinenkin.

Maija-Stiina, muurari Nysténin eukko, oli taas puolestaan kovin näreissään Vikille, eikä lausunut yhtään ystävällistä sanaa. Oli vahvasti sitä mieltä, että Helsingistä  Kauppakylälle, muurari Nysténin jäljille ilmestynyt kahvilamyyjä, oli jotenkin ollut myös Vikin tiedossa ja hän olisi asiassa ikäänkuin ihan rikostoveri. Se ei niin pitänyt paikkaansa! muurari Nysten osasi soppansa keitellä ihan itse, mutta sitä ei Maija-Stiina uskonut. Ja kappas! siinähän he taas oliva samaan aikaan...Maija-Stiina ja  Eedla, päivästä saattoi tulla ihan viihdyttävä!

Viki ei kyllä ymmärtänyt, miksi Nystén oli Eedlaan haksahtanut ja sotkenut mukavan elämänsä - tehköön kuinka hyviä Lindströmin pihvejä tahansa. Kyllä Maija-Stiina oli mukavampi katsella.

Ja siellähän se kaupan takana pihamaalla, nojaili omaan seinustaansa, itse muurari Nysténkin. 

Ja tokihan siellä oli myös Suutari ja Jokakylän Kallekin.  Aamun ensi kuulumiset piti vaihtaa  ja sen jälkeen sitä voi jatkaa töidensä pariin. Kellä niitä sitten oli tiedossa.

Pihamaalla oli torikojuun tullut toinen Suutarin tyttäristä. Ulla oli vähän heikon oloinen, eikä arvannut tulla ulkoilmaan seisoskelemaan. Mikä lie tulossa, ja tiedä miten sitten,  kehkeytyisi joksikin pahaksi taudiksi.

Myös Otto Iivari Timmerman oli kärrännyt kalakärrynsä keskelle pihaa ja toivoi ettei päivä äityisi kovin kirpeäksi pakkasen suhteen, ei olisi suotavaa kalojen jäätyä. 

Nurkan takaa tulla pölähtivät kelkalla pihaan Sulevin Henrietta, Pehtoorin Stiinan lykkimänä. Olivat tulleet yhtä matkaa Stiinan siskon Kreetan kanssa ja jäivät ihmettelemään pihassa olevia. Odottelivat siinä, että Kreetta saisi telefooniasian kaupalla hoidettua.

Pihassa olikin katsomista... hienoja rouvia...

Sulevin anoppi, Elga Agnessa, olikin ihmetyksen arvoinen; uusi ihminen kylällä ja niin erityisen hieno. Hienot vaatteet, ja hienon näköinen muutenkin, ihan vähän pelottavankin, supsuttivat tytöt toisilleen.

ja Sulevin vaimo Edith - hän oli tyttöjen mielestä yksinkertaisesti vain niin kaunis. Tuoksuikin kauniille.

Sentraalin Elsi-Kanerva oli lähtenyt kaupalle myös. Oli pitkien pyhien aikana ollut kovin paljon yksin vastuussa sentraalin hoidosta, mutta nyt oli Ofelian sisar tullut tuuraamaan ja Elsi-Kanerva pääsi katsomaan mitä kylälle kuului. Olihan hän ollut jouluaterialla poikansa Åmarin (ruotsalaisten Å:lla) ja Lydian tuvalla ja nauttinut joulunvietosta ja sen tuomasta pikkulasten ilosta ja innosta, mutta oli hän vähän murheissaan ja ehkä vähän huolissaankin. Hänen läheinen, hyvin läheinen ystävänsä Rakennusmestari Juvonen Helsingistä, oli luvannut telefoneerata hänelle joulun pyhinä, mutta mitään yhteyttä ei tullut. Elsi-Kanerva ei oikein tiennyt mihin Helsingissä olisi voinut, tai kehdannut olla yhteydessä ja kysyä, oliko jotain sattunut ja oliko Juvosella kaikki hyvin. Ei auttanut kuin odotella, josko tulisi kirje, tai kortti, joskus Juvonen pisti jonkun rivin postiin. Itse asiassa, postin oli se, mitä varten Elsi-Kanerva oli kaupalle tullut.

Ilma oli kehkeytymässä varsin mukavaksi, ei satanut tällä hetkellä ja lämpötila oli juuri nollassa. Itse asiassa näytti siltä, että saattaisi päivä ihan kirkastua. Hento, huilumainen ääni kuului...

... jahas, olikos se pihakuusessa tutkaileva punatulkku!?

Syyllinen löytyikin alempaa; Sulevin juoksupoika pisti viheltäen mennessään.

Kovin kiireellä tuli ovesta, ja suuntasi asemalle vievälle tielle...

Mutkassa tuli vastaan Birger Julkunen. Birger oli aamupuuron nautittua pistänyt karvahatun päähänsä ja astellut sitten Pensionaatti Villi Helmen portista kylänraitille.  Niin oli pelattu skruuvia ja nautittu tsajua ja toteja illat ja vähän päivätkin,  että nyt pieni kävely raittiissa ilmassa teki hyvää. Jaksoi sitten palata puoliselle.

No mutta hyvää päivää - tervehtii Elsi-Kanervaa erittäin ilahtuneena. Birgerin mielestä Elsi-Kanerva oli kerrassaan viehättävä naisihminen. Hymyilevä ja ystävällinen ja hänestä välittyi sellaista... lämpöä - niin, kyllä! Juuri lämpöä - ja Birger seisahtaa pihaan niille sijoilleen, pysäyttäen siihen Elsi-Kanerankin menon.

Pihaan asteli hidastuvin askelin turkiksissaan myös itse Aksenja Malakoff.

Edith tervehtii ja kiittää viimeisestä. Kysyy äidiltään, josko siirryttäisiin kaikki Pensionaatti Villi Helmeen tsajulle. Aksenja olisi lämpimästi tervetullut vastavuoroisesti vierailulle.

Aksenja vetää vielä henkeä, ei saa heti sanotuksi mitään. Pistää hengästymään, vaikka yritti miten rauhallisesti tulla ylös mäen Kauppahuoneelle. Mutta jännitys oli ajanut, kuin tuupannut selästä vauhtia. Sama, mikä oli saanut hänet ylipäätään lähtemään itse ja jalan matkaan. Postiahan hänkin oli lähtenyt kysymään. Ei ollut malttanut odottaa, että joku olisi lähtenyt asioille ja samalla noutanut postin, vaan piti kiirehtiä itse. 

Uutta kirjettä Ranskanmaalta ei ollut kuulunut. Ei niin mitään uutta tietoa Heblan voinnista, tai hänen paluustaan. Aikataulustaan. 

Eikä yhtään mitään Heblan mahdollisesta saattajasta.

Huoli oli suuri, mutta kyllä päivä päivältä voimistuen, lepatti rinnassa, erityisesti jännitys.