Kauppakylän asemarakennus oli nousemassa hyvää vauhtia. Seisakkeelle oli siirretty lähikylän rakennuksen hirret, kasattu ja remontoitu kaikella mitä käsiin saatiin. Kauppahuone S. Karlssonin Sulevikin oli ollut mukana rahoittamassa tarvikepuolella, kun hanketta yhteisvoimin tehtiin. Nyt oli sitten kaikenlaiset ideanikkarit saaneet päähänsä, että asemalla alettaisiin käsitellä postia ja siihen liittyviä asioita. Sinne tulisi kahvila ja ehkäpä torikojujen ja markkinoiden paikka siirtyisi sinne. No eihän sellaista voisi sallia!, Sulevi mietti tuskaisena. Torikojut olivat hänen Kauppahuoneen pihassa ja aivan oikealla paikkaa siinä; kylän keskeisellä paikalla. Puuhamiehet ajoivat takaa tietysti sitä, että asema saisi virallisen asemastatuksen, seisakkeen sijaan. Siihen tarvittiin enemmän toimintoja. Tosin itse ratapihaan ei muutoksia kumminkaan tulisi. Juna tulisi, pysähtyisi ja jatkaisi matkaa aamuin ja illoin ja vain yhdellä raiteella, kuten Seisake nimeen on sopiva. Tosin tavaroiden kuljetus oli vuosien saatossa kasvanut. Siihen oli vaikuttanut myös Sulevin afäärit ja hänen vanavedessä pikku hiljaa muidenkin. Mutta tavaran kuljetukset saisi riittää, pohti huolestunut Sulevi.
.jpg)
Rakentuvassa asemarakennuksessa Jokakylän Kallella oli kina menossa.
Tai kinasi lähinnä itsensä kanssa. Toinen rakennuksen saleista oli ajatuksena palvella lipunmyynnissä ja tavaroiden lähettämiseen ja vastaanottamiseen. Ja mahdollisesti sitten postin asioissa. Toiseen puoleen tulisi Emilian kahvila.
Lipunmyyntitiskiin oli suunniteltu suojalasi ja sitä siihen oltiin asentamassa. Ja se ei mennyt Kallen ymmärrykseen, että miksi ihmeessä!? Kauppakylän väki oli rehtiä ja kaikki tunsivat toisensa ja kovin suuria rahamääriä ei lipunmyynnistä kertyisi ryöstäjiä houkuttelemaan. Enemmän olisi kassassa varmaan Emilian kahvilan puolella, eikä sinnekään mitään lasisuojia tulisi.
Mutta näin sinne nyt piti suojalasi tehdä. Muurari Nysten oli vähän kuin päällysmiehenä rakennuksella ja yritti Kallelle selittää, että joka paikassa sellainen oli ja tulevaisuudessa ihan Valtion asioita siellä läheteltiin, piljettijä ostettiin ja rahalähetyksiäkin hoidettaisiin, ja kuka ties vielä mitä muuta arvokasta, johan se vaati suojalasit heti valmiiksi. 
Toiselle puolelle oli tulossa Asemapäällikön Rouva Emilian kahvila. Siellä Emilia hääri jo kovasti ja vaikka ei ollut hyllyjä, pöytiä, penkkejä tai muutakaan mööpeliä valmiina, asetteli hän tilaamaansa korkeata kasvia. Sekin oli vaan pröystäilyä Kallen mielestä, missä asemakahvilassa tuommoista suorastaan puuta oli. Olisi siihen riittänyt pelakuut ikkunalaudoilla ja pöytiin maljakkoon kukat, jos jotain semmoista piti olla. Tätä ei Kalle kovin ääneen sanonut kumminkaan, ei halunnut pahoittaa Rouva Emilian mieltä. Hän kun oli sydämellisin ihminen jonka Kalle oli konsaan tavannut. Hymyili joka käänteessä niin, että kuopat poskissa syveni ja hersyvä nauru helisi tuon tuosta. Lauhdutti rujommankin mielen.
Emilia tuntui olevan kovin iloinen puustaan, sellaisia isoja puita kuului olevan Helsingin hotelli Wellamon Helmessäkin, tiesi valistaa epäilijöitä. Emilia tiesi paljon isojen kaupunkien asioista, tuumi Kalle, ja kai sai olla myös ylpeä hankinnastaan.
Niin, siellä se asemarakennus nousi omaan varmaan tahtiinsa, huokaisi Sulevi. Mutta se oli hänen murheistaan tällä hetkellä siellä vähäisemässä päässä. Suuremmat huolet olivatkin jotain ihan muuta; naishuolet. Ja ne vasta olivat huolia ne! Usein ne olivat mutkikkaita, värikkäitä, äänekkäitäkin ja täysin arvaamattomia. Useimmiten Sulevi oli varma pärjäämisestään, mutta toisinaan taas tunsi itsensä kovin neuvottomaksi. Tällä kertaa hän oli täysin pöllämystynyt. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä miten asiassa tulisi edetä. Tämä olisi nyt vaatinut hyvien ystävien kanssa asiaan perehtymistä ja pureksimista, mutta kaikilla tuntui olevan turkanen kiire; Jokakylän Kalle ja Muurari Nysten olivat asemarakennuksen lumoissa. Suutarilla itsellään oli kamala onnettomuus kodallaan; hänen lisähuoneensa, kamari, oli yhtenä yönä rymisten saanut katon sisäänsä. Oli tullut kova lumipyry. Eikä vain yhtenä päivänä, tai yönä, useana päivän oli pyryttänyt ja lunta kertynyt katolle tolkuton määrä. Eihän Suutari sitä ollut poistanut... ja kun kamarin pykäämisessä olivat olleet pääarkkitehteina Suutari itse Jokakylän Kallen kanssa, ei Sulevi ihmetellyt ollenkaan, että katto oli tullut ryskien sisään. Onneksi Suutari oli ollut omilla reissuillaan, eikä nukkunut juuri tuolloin siellä ja Ulla oli ollut jo pidempään parantelemassa heikkoa terveyttään, niin, keuhkoissa se varmaan oli Ullalla, heikkous, huokaisi Sulevi. No kuitenkin, Suutarilla oli siis omia kiireitä. Muun muassa se, mihin sijoittaa lapset asumaan siksi, kunnes pytinki olisi jälleen asuttava. Siellä oli Sulevinkin tytär Suutarin tyttärien joukossa kasvattina, mutta eiköhän hän menisi samassa suunnitelmassa, Sulevi pohtii, eikä ehtinyt nyt miettiä sen syvemmin sitä. Ilmeisesti Syreenitalon Sofka majoittaisi nämäkin onnettomat pidempään, kuten kylän kaikki orvot ja heikossa asemassa olevat lapset. Niin, ei Suutaristakaan olisi Sulevin asiassa apua.
Niin, Sulevin apupoika oli siis edellispäivänä rynnännyt kopisten konttorin portaita ja hengästyneenä ja kauhistuneena seisahtunut konttorin ovelle. Hätäisesti ottanut pipon pois ja väännellyt sitä käsissään, kun melkein itkua tuhertaen oli selittänyt, että Kauppiaan Rouva oli käskenyt palveluspiian tulla Kauppahuoneelle tuomaan sanaa, että Sulevilla ei nyt olisi asiaa kotiin, Pensionaattiin, vaan voisi hyvin yöpyä ja asustaa konttorilla, tai missä ikinä halusi!
Sulevilla oli kestänyt jokin tovi, ennen kuin oli selvittänyt koko järisyttävän tapahtumaketjun.
Kaikki oli alkanut munista. Villa Malakoffin keittiössä oli Olga valmistautunut leipomaan. Hän oli herännyt varhain, selän kolotukseen ja laittanut valkean uuniin. Ottanut esiin leivonta-aineet, kuten jauhot ja väsyneenä valmistellut leivontapöytää, kun kesken valmistelujen oli piika rikkonut korin munia. Piika oli jäänyt itkien siivoamaan jälkiä ja ei auttanut kuin Olgan itsensä lähteä kiireesti naapurista pyytämään hätäapua. Lähin apu oli Pensionaatti Villi Helmi. Sen keittiössä oli Johanna kertonut, että ei ollut montaa itselläänkään ja tarvitsevansa ne kaikki itse. Olgalla oli entuudestaan vähän kaunoja ja kateutta osaavaa ja pidettyä Johannaa kohtaan ja kielteinen vastaus jo valmiiksi harmistuneelle mielelle, etenkään juuri Johannalta, ei ollut mitenkään hyvä asia. Olga nimittäin joutui nyt jatkamaan aina Kauppahuoneelle saakka munia hakemaan. Joka askeleella selkä muistutti olostaan ja ärtymys sen kuin nousi... ja kun matkalla oli sitten Sulevin Rouva Edith tullut vastaan, ei Olga ollut mitenkään voinut hillitä kielen kannattamiaan! Siinä oli Olga antanut tulla kaikki vuosien kaunat hampaiden kolosta; ihmetellyt miten Edith antoi omassa kodissaan huoruuden kukkia, eikä välittänyt miten oma mies käyttäytyi sikamaisesti - suoranainen huoripukki! Johanna puolestaan oikein lorttojen lortto! Ja miten kaikki Kauppakylällä tiesivät ja säälivät Rouvaa, osa naureskeli, etenkin miesväki... kaksi emäntää samassa talossa, jos toinen on kiukkuinen, on toinen hyvä, kyllä Sulevin kelpasi! ja kaikkea sitä rataa.
Edith oli kuunnellut sanattomana ja kasvoiltaan muuttuneena valkoiseksi oli kiiruhtanut niiltä sijoiltaan kotiin ja keittiöön...
... hän ottaa oman tavaran heti ja lähtee tästä talosta... mitään suositusta hänelle ei tule, eikä mitään ylössanomisen aikaa ole, vaan hän lähtee nyt... ja hän ei tule tämä keittiö koskaan...
Ja Edith oli purjehtinut keittiöstä omaan huoneeseensa itkemään.
Ei auttanut Johannan kuin hakea vähät tavaransa ja pohtia mihin kummaan hän nyt tästä, suoriltaan lähtisi. Vaikka olihan hän aina välillä pelännyt, että jonain kauniina päivänä joku puhuisi sivu suunsa Edith-rouvalle. Se päivä oli tullut nyt, eikä se ollut kaunis.
Johanna vielä katsoi ympärilleen ja oli iloinen, että oli ennättänyt saamaan kirsikkapiiraan Suleville valmiiksi... se oli Sulevin lempipiiraita, vaikka muu kaikki jäikin kesken...
... ja sitten Johanna lähti pihalle. Portilla pysähtyi, ja mietti vielä silmiä pyyhkien, että mihin päin siitä kääntyisi ja sulki portin peräänsä. Jostain kuului aikaisten kottaraisten sirinä.
Samaan aikaan Villa Malakoffissa oli Olga jo saanut leipomukset jatkumaan ja mieli oli laantunut... pikku hiljaa vähän hävettikin ja pieni katumuksen tunne hiipi mieleen. Mitä sitä olikaan saanut aikaiseksi... ja miten rumaa kieltä oli tullut huudettua... ihan Sulevistakin... voi hyvänen aika... mitä se sanoisi Rouva Aksenja, kun kuulisi! Vähän nyyhkäyttikin... mutta toisaalta, olihan asia vallan tosi... ylpeäkin vielä se Johanna, vaikka likasankkonsa oli täyttänyt aivan itse...
Mutta kumminkin... voi, voi, kaikkea sitä pitikin.
Sulevi oli järkyttynyt. Siitä kaikestahan oli jo kauan, paljon ennen Edithiä, kun Sulevi sai Johannan viereensä, tai ainakin vain Edithiin saakka. Ja mitä sitten, vaikka Johanna olikin Edithin ja Sulevin Pensionaatissa työssä. Sulevi oli toisinaan nauttinut vain aikaisista aamuista keittiössä, katsellen Johannan aamupuuhia, mutta vain katsellen.. joskus hipaissut pitkiä hiuksia, jos ne olivat Johannalla vielä avoinna pitkin selkää, punaiset tulenlieskat.. mutta vain katsonut. Miten tämän saisi Edithin uskomaan? Ja mihin ihmeeseen Johanna oli nyt lähtenyt, kukaan ei ollut osannut kertoa sitä.
Kyllä nyt oli kaikki asiat sekaisin - ja hyvän ystävän mielipidettä olisi tarvittu, etenkin Muurari Nysten oli hyvä näissä asioissa... mutta siellä se asemalla on pätemässä, toteaa Sulevi, kun ikkunasta tarkkailee asemalle päin. Pitääköhän tässä lähteä sinne kävelemään..., mutta kuinkas laajalle tämä on jo tiedossa? Voi sentään...
Ja aivan umpikujassa tuntui olevan koko kauppias.
Milloinhan sitä uskaltaisi näitä avaimia koettaa kodin oveen.. ja millaisin eväin sitä olisi mentävä... Vai lähtisikö hän pois täältä kylältä vähäksi aikaa, antaisi pölyn vähän laskea, pahimman laantua? Lähtisi Helsinkiin... siellä olisi Rakennusmestari Juvonen, hän olisin myös hyvä näissä asioissa... mutta onkos hänkin kiinni siellä rakennushommissa, Nyörikaupalla, tai muulla? Voi, Voi... kun vain tietäisi mitä seuraavaksi...
