Nyt ei mene hyvin

Kauppakylän asemarakennus oli nousemassa hyvää vauhtia. Seisakkeelle oli siirretty lähikylän rakennuksen hirret, kasattu ja remontoitu kaikella mitä käsiin saatiin. Kauppahuone S. Karlssonin Sulevikin oli ollut mukana rahoittamassa tarvikepuolella, kun hanketta yhteisvoimin tehtiin. Nyt oli sitten kaikenlaiset ideanikkarit saaneet päähänsä, että asemalla alettaisiin  käsitellä postia ja siihen liittyviä asioita. Sinne tulisi kahvila ja ehkäpä torikojujen ja markkinoiden paikka siirtyisi sinne.  No eihän sellaista voisi sallia!, Sulevi mietti tuskaisena. Torikojut olivat hänen Kauppahuoneen pihassa ja aivan oikealla paikkaa siinä; kylän keskeisellä paikalla. Puuhamiehet ajoivat takaa tietysti sitä, että asema saisi virallisen asemastatuksen, seisakkeen sijaan. Siihen tarvittiin enemmän toimintoja. Tosin itse ratapihaan ei muutoksia kumminkaan tulisi. Juna tulisi, pysähtyisi ja jatkaisi matkaa aamuin ja illoin ja vain yhdellä raiteella, kuten Seisake nimeen on sopiva. Tosin tavaroiden kuljetus oli vuosien saatossa kasvanut. Siihen oli vaikuttanut myös Sulevin afäärit ja hänen vanavedessä pikku hiljaa muidenkin. Mutta tavaran kuljetukset saisi riittää, pohti huolestunut Sulevi. 

Rakentuvassa asemarakennuksessa Jokakylän Kallella oli kina menossa.
Tai kinasi lähinnä itsensä kanssa. Toinen rakennuksen saleista oli ajatuksena palvella lipunmyynnissä ja tavaroiden lähettämiseen ja vastaanottamiseen. Ja mahdollisesti sitten postin asioissa. Toiseen puoleen tulisi Emilian kahvila.
Lipunmyyntitiskiin oli suunniteltu suojalasi ja sitä siihen oltiin asentamassa. Ja se ei mennyt Kallen ymmärrykseen, että miksi ihmeessä!?  Kauppakylän väki oli rehtiä ja kaikki tunsivat toisensa ja kovin suuria rahamääriä ei lipunmyynnistä kertyisi ryöstäjiä houkuttelemaan. Enemmän olisi kassassa varmaan Emilian kahvilan puolella, eikä sinnekään mitään lasisuojia tulisi. 

Mutta näin sinne nyt piti suojalasi tehdä. Muurari Nysten oli vähän kuin päällysmiehenä rakennuksella ja yritti Kallelle selittää, että joka paikassa sellainen oli ja tulevaisuudessa ihan Valtion asioita siellä läheteltiin, piljettijä ostettiin ja rahalähetyksiäkin hoidettaisiin, ja kuka ties vielä mitä muuta arvokasta, johan se vaati suojalasit heti valmiiksi. 



Toiselle puolelle oli tulossa Asemapäällikön Rouva Emilian kahvila. Siellä Emilia hääri jo kovasti ja vaikka ei ollut hyllyjä, pöytiä, penkkejä tai muutakaan mööpeliä valmiina, asetteli hän tilaamaansa korkeata kasvia. Sekin oli vaan pröystäilyä Kallen mielestä, missä asemakahvilassa tuommoista suorastaan puuta oli. Olisi siihen riittänyt pelakuut ikkunalaudoilla ja pöytiin maljakkoon kukat, jos jotain semmoista piti olla. Tätä ei Kalle kovin ääneen sanonut kumminkaan, ei halunnut pahoittaa Rouva Emilian mieltä. Hän kun oli sydämellisin ihminen jonka Kalle oli konsaan tavannut. Hymyili joka käänteessä niin, että kuopat poskissa syveni ja hersyvä nauru helisi tuon tuosta. Lauhdutti rujommankin mielen.

Emilia tuntui olevan kovin iloinen puustaan, sellaisia isoja puita kuului olevan Helsingin hotelli Wellamon Helmessäkin, tiesi valistaa epäilijöitä. Emilia tiesi paljon isojen kaupunkien asioista, tuumi Kalle, ja kai sai olla myös ylpeä hankinnastaan. 

Niin, siellä se asemarakennus nousi omaan varmaan tahtiinsa, huokaisi Sulevi. Mutta se oli hänen murheistaan tällä hetkellä siellä vähäisemässä päässä. Suuremmat huolet olivatkin jotain ihan muuta;  naishuolet. Ja ne vasta olivat huolia ne! Usein ne olivat mutkikkaita, värikkäitä, äänekkäitäkin ja täysin arvaamattomia. Useimmiten Sulevi oli varma pärjäämisestään, mutta toisinaan taas tunsi itsensä kovin neuvottomaksi. Tällä kertaa hän oli täysin pöllämystynyt. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä miten asiassa tulisi edetä. Tämä olisi nyt vaatinut hyvien ystävien kanssa asiaan perehtymistä ja pureksimista, mutta kaikilla tuntui olevan turkanen kiire; Jokakylän Kalle ja Muurari Nysten olivat asemarakennuksen lumoissa. Suutarilla itsellään oli kamala onnettomuus kodallaan; hänen lisähuoneensa, kamari, oli yhtenä yönä rymisten saanut katon sisäänsä. Oli tullut kova lumipyry. Eikä vain yhtenä päivänä, tai yönä, useana päivän oli pyryttänyt ja lunta kertynyt katolle tolkuton määrä. Eihän Suutari sitä ollut poistanut... ja kun kamarin pykäämisessä olivat olleet pääarkkitehteina Suutari itse Jokakylän Kallen kanssa, ei Sulevi ihmetellyt ollenkaan, että katto oli tullut ryskien sisään. Onneksi Suutari oli ollut omilla reissuillaan, eikä nukkunut juuri tuolloin siellä ja Ulla oli ollut jo pidempään parantelemassa heikkoa terveyttään, niin, keuhkoissa se varmaan oli Ullalla, heikkous, huokaisi Sulevi. No kuitenkin, Suutarilla oli siis omia kiireitä. Muun muassa se, mihin sijoittaa lapset asumaan siksi, kunnes pytinki olisi jälleen asuttava. Siellä oli Sulevinkin tytär Suutarin tyttärien joukossa kasvattina, mutta eiköhän hän menisi samassa suunnitelmassa, Sulevi pohtii, eikä ehtinyt nyt miettiä sen syvemmin sitä. Ilmeisesti Syreenitalon Sofka majoittaisi nämäkin onnettomat pidempään, kuten kylän kaikki orvot ja heikossa asemassa olevat lapset. Niin, ei Suutaristakaan olisi Sulevin asiassa apua.

Niin, Sulevin apupoika oli siis edellispäivänä rynnännyt kopisten konttorin portaita ja hengästyneenä ja kauhistuneena seisahtunut konttorin ovelle. Hätäisesti ottanut pipon pois ja väännellyt sitä käsissään, kun melkein itkua tuhertaen oli selittänyt, että Kauppiaan Rouva oli käskenyt palveluspiian tulla Kauppahuoneelle tuomaan sanaa, että Sulevilla ei nyt olisi asiaa kotiin, Pensionaattiin, vaan voisi hyvin yöpyä ja asustaa konttorilla, tai missä ikinä halusi!
Sulevilla oli kestänyt jokin tovi, ennen kuin oli selvittänyt koko järisyttävän tapahtumaketjun.
Kaikki oli alkanut munista. Villa Malakoffin keittiössä oli Olga valmistautunut leipomaan. Hän oli herännyt varhain, selän kolotukseen ja laittanut valkean uuniin. Ottanut esiin leivonta-aineet, kuten jauhot ja väsyneenä valmistellut leivontapöytää, kun kesken valmistelujen oli piika rikkonut korin munia. Piika oli jäänyt itkien siivoamaan jälkiä ja ei auttanut kuin Olgan itsensä lähteä kiireesti naapurista pyytämään hätäapua. Lähin apu oli Pensionaatti Villi Helmi. Sen keittiössä oli Johanna kertonut, että ei ollut montaa itselläänkään ja tarvitsevansa ne kaikki itse. Olgalla oli entuudestaan vähän kaunoja ja kateutta osaavaa ja pidettyä Johannaa kohtaan ja kielteinen vastaus jo valmiiksi harmistuneelle mielelle, etenkään juuri Johannalta, ei ollut mitenkään hyvä asia. Olga nimittäin joutui nyt jatkamaan aina Kauppahuoneelle saakka munia hakemaan. Joka askeleella selkä muistutti olostaan ja ärtymys sen kuin nousi... ja kun matkalla oli sitten Sulevin Rouva Edith tullut vastaan, ei Olga ollut mitenkään voinut hillitä kielen kannattamiaan! Siinä oli Olga antanut tulla kaikki vuosien kaunat hampaiden kolosta; ihmetellyt miten Edith antoi omassa kodissaan huoruuden kukkia, eikä välittänyt miten oma mies käyttäytyi sikamaisesti - suoranainen huoripukki! Johanna puolestaan oikein lorttojen lortto! Ja miten kaikki Kauppakylällä tiesivät ja säälivät Rouvaa, osa naureskeli, etenkin miesväki...  kaksi emäntää samassa talossa, jos toinen on kiukkuinen, on toinen hyvä,  kyllä Sulevin kelpasi! ja kaikkea sitä rataa.

Esther oli kuunnellut sanattomana ja kasvoiltaan muuttuneena valkoiseksi oli kiiruhtanut niiltä sijoiltaan kotiin ja keittiöön...

... ja täällä ei synti ja tämä siveetön ihminen ole hyvä, hän saa lähteä täältä heti...



... hän ottaa oman tavaran heti ja lähtee tästä talosta... mitään suositusta hänelle ei tule, eikä mitään ylössanomisen aikaa ole, vaan hän lähtee nyt...  ja hän ei tule tämä keittiö koskaan... 
Ja Edith oli purjehtinut keittiöstä omaan huoneeseensa itkemään.

Ei auttanut Johannan kuin hakea vähät tavaransa ja pohtia mihin kummaan hän nyt tästä, suoriltaan lähtisi. Vaikka olihan hän aina välillä pelännyt, että jonain kauniina päivänä joku puhuisi sivu suunsa Edith-rouvalle. Se päivä oli tullut nyt, eikä se ollut kaunis.



Johanna vielä katsoi ympärilleen ja oli iloinen, että oli ennättänyt saamaan kirsikkapiiraan Suleville valmiiksi... se oli Sulevin lempipiiraita,  vaikka muu kaikki jäikin kesken...



... ja sitten Johanna lähti pihalle. Portilla pysähtyi, ja mietti vielä silmiä pyyhkien, että mihin päin siitä kääntyisi ja sulki portin peräänsä. Jostain kuului aikaisten kottaraisten sirinä.

Samaan aikaan Villa Malakoffissa oli Olga jo saanut leipomukset jatkumaan ja mieli oli laantunut... pikku hiljaa vähän hävettikin ja pieni katumuksen tunne hiipi mieleen.  Mitä sitä olikaan saanut aikaiseksi... ja miten rumaa kieltä oli tullut huudettua... ihan Sulevistakin... voi hyvänen aika... mitä se sanoisi Rouva Aksenja, kun kuulisi! Vähän nyyhkäyttikin... mutta toisaalta, olihan asia vallan tosi... ylpeäkin vielä se Johanna, vaikka likasankkonsa oli täyttänyt aivan itse...
Mutta kumminkin... voi, voi, kaikkea sitä pitikin.

Sulevi oli järkyttynyt. Siitä kaikestahan oli jo kauan, paljon ennen Edithiä, kun  Sulevi sai Johannan viereensä, tai ainakin vain Edithiin saakka. Ja mitä sitten, vaikka Johanna olikin Edithin ja Sulevin Pensionaatissa työssä. Sulevi oli toisinaan nauttinut vain aikaisista aamuista keittiössä, katsellen Johannan aamupuuhia, mutta vain katsellen.. joskus hipaissut pitkiä hiuksia, jos ne olivat Johannalla vielä avoinna pitkin selkää, punaiset tulenlieskat.. mutta vain katsonut. Miten tämän saisi Edithin uskomaan? Ja mihin ihmeeseen Johanna oli nyt lähtenyt, kukaan ei ollut osannut kertoa sitä.
Kyllä nyt oli kaikki asiat sekaisin - ja hyvän ystävän mielipidettä olisi tarvittu, etenkin Muurari Nysten oli hyvä näissä asioissa... mutta siellä se asemalla on pätemässä, toteaa Sulevi, kun ikkunasta tarkkailee asemalle päin. Pitääköhän tässä lähteä sinne kävelemään...,  mutta kuinkas laajalle tämä on jo tiedossa? Voi sentään... 
Ja aivan umpikujassa tuntui olevan koko kauppias.

Milloinhan sitä uskaltaisi näitä avaimia koettaa kodin oveen.. ja millaisin eväin sitä olisi mentävä... Vai lähtisikö hän pois täältä kylältä vähäksi aikaa, antaisi pölyn vähän laskea, pahimman laantua? Lähtisi Helsinkiin... siellä olisi  Rakennusmestari Juvonen, hän olisin myös hyvä näissä asioissa... mutta onkos hänkin kiinni siellä rakennushommissa, Nyörikaupalla, tai muulla? Voi, Voi... kun vain tietäisi mitä seuraavaksi...

Uusia juttuja

 Kevättä näytti, oikein voimalla! Aurinko oli paistanut täydellä teholla ja nostanut lämpötilat pitkälle plussan puolelle ja hanget olivat sulaneet jo viikkoja sitten. Oli ollut myös sateetonta pitkään, joten vältyttiin suurelta loska- ja kuravelli vaiheesta. Ihmiset olivat olleet kevään huumamia jo viikkojen ajan ja puuhanneet suurella innolla ja ilolla asioita - pitkä ja lamaannuksenkaltainen talvi oli tiessään!

Villa Malakoffissakin oli Aksenja touhua täynnä. Konrad oli palannut takaisin Saksaan alkuvuodesta ja vaikka Aksenjakin oli hetken surrut Konradin lähtöä, oli hän vähitellen täyttynyt kevään valon myötä uudella energialla.
Hän oli puhunut pitkän puhelun Helsinkiin Vennylle, vaikka oli tietysti kirjoittanutkin talven aikana ja kertonut Kondradista ja Kondradin kertomia.  Helsingissä oli Hotelli Wellamon Helmessä kalustettu hotellin huoneita ja sinne oli tullut upouusia sänkyjä heiman enemmän, mitä tarvittiin. Venny oli järjestänyt Aksenjalle sieltä yhden sängyn. Ja millainen sänky! Siinä oli kauniit koristekierteet ja nupit ja muutenkin siro ja sen mukana tuli myös uusi, muhkea patja.  
Tänään Aksenja oli kannattanut vanhan sänkynsä huoneesta pois ja uuden tilalle. 

Tähän näin, kyllä sen pitäisi mahtua, vaikka se hieman suurempi onkin.

Vävy Michail ja miespalvelija Björn olivat kantaneet toisen sängyn pois ja saaneet uuden tuotua jo melkein perille. Portaita oli noustu jos jonkinlaisissa asennoissa ylös ja alas ja nyt tuntui, että viime metrillä piti vielä vetää henkeä - 

Laske, laske alas, Björn huokaa

Mitä, mitä, meinaakos ote livetä, eikös riitä ruis ranteissa - Michail ilakoi...

lasketaan, lasketaan... olisi vaan enää niin vähän jäljella, sitten on tämä urakka valmis...

Olisi niin, mutta selkää juilii niin vietävästi ja kädet kramppaavat...

Hetki vain, ...no, nyt.. jatketaan, saadaan tämä paikoilleen...

Kun sänky on saatu seinänviereen, miehet saavat lähteä, Anna jatkaisi Aksenjan kanssa tästä. Aksenja istuu uudelle sängylleen ja tunnustelee patjaa - muhkea on, kyllä tässä lepää. Sitten vaan lakanat paikoilleen, laitatko Anna ne - Siirryn saliin, päiväkahvit ja mämmit on varmaan jo syöty, tässä sänkyjen vaihdossa menikin paljon pidempään, miten ajattelin.

Ja Anna laittaa...

Alakerran keittiössä on Olga ahertanut mämmiroveiden kanssa useamman päivän ja nyt niistä saadaan nauttia. Yläkerran ruokasalissa on päiväkahvit ja tsajut mämmillä ja pashalla tarjolla.

Björn istuu keittiössä ja odottaa pääsiäispiirasta ja potee selkäänsä. Vaimonsa Anna saa illalla hieroa siihen linimenttiä, pahus, että sitä juilii.

Aksenja oli Helsingin yhteyksien aikana kuullut myös kristallisesta kattokruunusta joka olisi kaupan. Eikä kauaa sitten aikaillut, kun tekin päätöksen sen ostosta. Se oli tullut samalla junalla kuin sänkykin ja edellisenä päivänä oli ollut kristallikruunun asennuspäivä. Olisiko Björnin selkä jo siinä lähtenyt vihottelemaan, paljon oli ollut kurottamista ja huojuvia tikkaita, mutta siinä se nyt oli!

Eilisen illan oli Aksenja viettänyt salissa ihaillen kruununsa loistetta ja Hebla odottikin häntä sinne jo myös tänään eikä ollut raaskinut syödä vielä kuin yhden lautasellisen mämmiä. 

Jos ei nyt kohta tulla, syön kyllä jo toisenkin ja sitten siirryn verannalle, sinne paistaa parahiksi ilta-aurinko.

Aksenja ei päässyt lähtemään alakertaan, kun yllätysvisiitille oli ilmestynyt Hermanni Potretti. Hermanni oli jäänyt pikku huoneistoon Kauppakylälle ja siellä kehittänyt Villa Malakofissa kuvatut kuvat ja tehnyt niistä albumin. Albumiin oli Hermanni kiinnittänyt myös Aksenjan tuttujen kuvia kylältä.

Kiitokseksi, vain kiitokseksi, sain tuntea täällä niin lämpimän vastaanoton ja viettää ikimuistoisen Tapanin päivän, että tämä on vähintä mitä voin tehdä, ottakaa vastaan kiitokseni...

Aksenja on aivan häkeltynyt... voi että!

jokainen väli on eroteltu silkkipaperilla....

.... ja kuvat ovat ihania..

Kiios Hermanni Potretti, saanko pyytää ruokasaliin, siellä on juuri katettuna pääsiäispashaa, mämmiä ja kahvia ja tsajua... 

No tottakai saa!

Sänky on Erjalta (Erja Helander), Erjan sorvaama, tekemä ja kyllä vaan, Hotelli Wellamon Helmeen tehty ja niistä yhden sain Aksenjalle. Upea hotellikokonaisuus siellä Erjalla valmistuu!

 Valokuva-albumi on Erjalta myös. Aivan huikea silkkipaperi välilehdin ja aidoin silkkilankanyörein - ja ihanat kuvat. 

Kristallikruunun tilasin Minimaailmasta - ihastus, alla koko kaappi

Nyt on kahdessa huoneessa valot - kyllä ne elävöittää, pitää jatkaa sähköistämistä.

Sulevin joululahja

 Sulevi Karlsson rakasti ihmisiä ja seuraa ja erittäin paljon seuran keskipisteenä oloa, mutta pitkien juhlapyhien jälkeen hän kaipasi kipeästi jo omaa, rauhallista hetkeä. Joulun aika ja uusi vuosi olivat sujuneet hyvin syöden ja seurustellen ja ajanviete pelien äärellä. Ulkoilua hiukan, ja kyläilyä vain pakon verran, Pensionaatti Villi Helmessä kun oli vieraita ja asukkaita talon täydeltä. Vieraat merkitsivät seuranpitoa, mutta nyt, kun Pensionaatti oli Sulevin ja vaimonsa oma, tiesi se myös työtä. Ruokaa ja juomaa ja ohjelmaa piti olla kaikille riittävästi. 

Vaikka Johanna olikin jäänyt taloon, kun omistus siirtyi Edithille ja Suleville ja hoiti keittiön asiat enemmän, kuin hyvin, riitti pientä puuhaa ja päätösten tekoa myös Edithille ja Suleville. Sulevi hoiti seurustelun ja erittäin mielellään sen teki, mutta tänään kaipasi jo rauhaa.

Sulevi hiippaili aamutuimaan alas keittiöön, niin kuin hänelle oli muodostunut tavaksi. Edith halusi nukkua pitkään ja ryhtyi emännöimään vasta myöhään, mutta niin aikaisin ei Sulevi keittiöön päässytkään, etteikö Johanna olisi jo ollut hereillä ja vähintään sitonut esiliinaa vyötäisilleen ja sytyttänyt hellaan valkeaa. Johanna keitti aamukahvin ja puuron pensionaatin vieraille, teki voileivät  ja keitti munia. Johanna laittoi aamiaisen myös Suleville. Sen Sulevi nautti keittiön lämmössä, ei yläkerran salissa. Aamut olivat Sulevin mielestä kodikkaita, oli mukava katsoa Johannan puuhastelua ja hyvä oli Johannaa katsella muutoinkin.  Joskus Johannan punaiset ja pitkät hiukset olvat palmikolla niskassa,  joskus Johanna vasta alkoi niitä suoria, silloin Sulevi uppoutui näkemäänsä ja muisteli miltä oli tuntunut ne hiukset kämmenien ja sormien lomassa...  jaa-a, se oli aikaa ennen Edithiä. Sulevi oli alkanut hieman haikailemaan menneen perään, kun Johanna oli tullut pensionaattiin työhön, mutta Johanna sanonut, että Edith oli hänelle hyvä emäntä, eikä hän halunnut tälle harmia ja lisäksi Johanna piti työpaikastaan - luonut sitten vihreillä silmillään  katseen suoraan  Suleviin ja se oli tuntunut kuin moukarin iskulta suoraan vatsaan. Sulevi ei voinut itselleen mitään; hän ihaili naiskauneutta enemmän kuin mitään ja kerran hänen sydämeensä päässyt oli siellä aina. 

Sulevi myös mielellään keskusteli Johannan kanssa. Pensionaatin asioita, Kauppakylän asioita, mutta myös Sulevin omia asioita. Jos Sulevia harmitti, sen saattoi kertoa Johannalle, tällöin saattoi Sulevi tuntea rauhoittavan käden olallaan, joskus kannustavan taputuksen ja joskus, kyllä, keveän sipaisun poskessa. Joinain aamuina Sulevi saattoi hetken pidellä letistä, tai essun nauhasta ja joskus jopa tempaista karhumaiseen rutistukseen ja vaikka mitään ei lausuttu ääneen, Johannan vihreät silmät Sulevin silmiin ja punehtuvat posket kertoivat Suleville, että myös Johannan sydämessä oli oma paikkansa aina Suleville. 

Tänä aamuna Johanna jo keitti munia ja voiteli leipiä, toivotti Suleville hyvän huomenen, antoi hymyn ja kysyi päivän ohjelmaa. Sulevi kertoi lähtevänsä Kauppahuoneelle ja mielellään ottaisi evästä mukaansa, aikoi viettää siellä koko päivän. Johanna ymmärsi, otti esiin kangaskääröt ja ryhtyi laittamaan Sulevin eväät valmiiksi. 

Kauppahuoneellle päästyä Sulevi oli erinomaisella tuulella. 

Konttori huone oli kuin toinen koti. Siellä tehtiin työtä ja myös rentouduttiin. 

 Sulevi oli tehnyt joulun alla taidehankinnan, olkoonpa vaikka joululahja itselle, tuumaa...

Ja pyhien vuoksi sitä ei ole ennättänyt kunnolla ihailemaan ja siitä nauttimaan. 

On se, on...  aito Rubenserus..

Tähän tämä sopiikin vallan hyvin... hmm.. muistuttaakos hän jotakuta...

Mitäpäs, pitääkin varmaan kutsua muutama kaveri katsomaan...

Olisikohan Otto-Iivari ja muurari Nysten.. tjaah, Suutariakin olisi mukava nähdä... saavat antaa arvionsa joululahjasta...

Onkos se apupoika missä? Saa lähteä hakemaan vieraat.. jahas, tsajut kiehumaan odotellessa!

Tapaninpäivä on ikuistettu

Talojen piipuista nousi savukiehkurat kiertyen määrätietoisesti ylös taivaalle jo aamuvarhain ja ikkunoista tuikki valot. Pihamaalle ilmestyi matot, ryijyt, raanut, täkit ja viltit ja kannettiinpa patjaa myöden petivaatteetkin tuulettumaan. Lumi pöllysi, kun mattoja tammattiin lumihankeen, puhdistui tehokkaasti.  Ja kun päivää päästiin pidemmälle, levisi yhden jos toisen talon ympäristöön herkullisia tuoksuja, niin isompien talojen, kuin pikku töllienkin. Kylänraitilla kiiruhti talvitamineissa ihmiset koreineen ja kelkkoineen ja tervehtivät iloisesti, muttei kovin pitkäksi aikaa jääty nyt juttusille, vaan kiirehdittiin sinne, mihin oltiinkin matkalla. Kauppahuoneelle ja sen pihamalla oleville myyntikojuille. Asemalle, suutarille, räätälille, naapurille, jolla oli kanoja, tahi lehmiä ja kaikkien posket punoittivat, pikku pakkasesta, mutta myös innosta. Lapsia tuntui viilettävän ees taas toimittamassa aikuisten asioita ja kaikkialla oli ilonen ja jännittynyt hyörinä.
Sitten tuli aamu, jolloin piipuista kiertyivät kyllä savut ja ikkunoista loistivat valot, mutta ovet eivät käyneet, ihmisiä näkyi harvakseltaan ja kaikkialle oli laskeutunut rauha - oli tullut joulu.

Juuri ennen pyhiä oli satanut lunta oikein roppakaupalla. Lumi oli nuoskaa ja tuli raskaina, suurina hiutaleina alas ja jäi niille sijoilleen. Kovalla työllä oli saatu tiet auki ja lumet pihoilta luotua juuri jouluksi. Sitten tuli Tapaninpäivän vastainen yö ja nousi myrsky. Tuuli pohjoisesta ja sitten alkoi pyry ja sitten tuli valtavia tuulen puuskia. Puuskatuuli pisti valtavassa lumikuormassa olleet puut lujille eivätkä ne kaikkialla kestäneetkään. Aamulla tuli Kauppakylän asemalle tieto, että myrsky oli kaatanut suuria puita radalle ja rata oli näin poikki Kauppakylästä pitkälle itään. Aamupäivällä, jo valmiiksi myöhässä asemalle puuskuttanut juna, päästi pitkän huokauksen ja hörypilven ja matkustajille kerrottiin, että juna seisoisi asemalla ainakin päivän, niin isot olivat esteet radalla. Puuta oli kaatunut monen kilometrin matkalta  radalle ja ne piti saada raivattua ja yhteydet seuraavalle asemalle varmistettua, ennen kuin junan voisi antaa jatkaa matkaansa. 

Junassa oli Itään matkaamassa myös valokuvaaja Hermanni Potretti. Hermanni oli ollut Helsingissä kuvaus matkalla. Ja itse asiassa katsastamassa erästä kivijalka liikettä. Toiveena olisi jäädä pysyvästi johonkin ja perustaa kunnon valokuvaamo. Kun kiersi kuvaamassa, ei pystynyt niin paljon kuljettamaan rekvisiittaa, kuten tyylikkäitä kuvaustaustoja ja kalusteita. Hermannilla oli unelmana erikoistua hienoihin henkilökuviin. Kiertäessään hän kuvasi paljon kaupunkeja ja kyliä, tapahtumia ja luontoa, jotka ne olivat olleet innostuksen lähteenä, mutta nyt oli ihmiskuvat ruvenneet erityisesti kiehtomaan. Niitä ihmiset mielellään otattivat tärkeitä tapahtumia ja virstanpylväitä tallentamaan ja juhlistamaan. Ne olivat huomattavasti edullisempia kuin maalatut muotokuvat ja miten paljon nopeampia. Kun ne sitten kehystettiin kunnon kehyksiin ja suojattiin lasin alle, saati niistä kerrassaan hienot muistot salien ja kamareiden seinille. Helsingin liikehuoneisto oli kuitenkin ollut hinnakas, eikä omistaja halunnut siitä juurikaan tinkiä. Ja kun liikkeen näyteikkunat olivat Hermannin mielestä melko pienet ja olisivat vaatineet suurennusta, ei Hermanni jäänyt hinnasta kinaamaan, vaan hypännyt junaan ja päätti, että katsotaan jokin toinen tila jossain toisessa ajankohdassa. Harmitti kyllä, Hermanni kun oli ajatellut, että olisi saanut yhden asian päätökseen ja olisi voinut lähteä suunnittelemaan liikkeen sisustusta ja kalustusta. Mutta aina eivät asiat menneet niin kuin oli haaveillut  - itse asiassa kovin harvoin, tuumi Hermanni siirtyessään heiluvaa junankäytävää ravintolavaunuun. Hermanni tilasi ison sillivoileivän kananmunalla ja ison kupillisen teetä, näin aamu kun oli, sillä jaksaisi pitkälle päivään. Sitten oli tultu Kauppakylään ja matkustajille oli kerrottu, että juna seisoisi asemalla ainakin iltaan, radalle kaatuneiden puiden vuoksi. Hermanni pisti takin niskaansa ja otti kameran kainaloon, se oli sellainen automaattinen toimi, hän ei ollut liikkunut ilman kameraansa enää vuosiin, koskaan kun ei tiennyt minkälaisen näyn kohtaisi. 
Kauppakylä olikin entuudestaan Hermannille vallan tuntematon. Se oli pieni paikka Helsingin ja Pietarin välillä ja siellä ei ollut mitään, miksi pysähtyä, ellet toimittanut ennakkoon sovittua asiaa, mutta aivan päähänpistoksi se ei varmaankaan tulisi. Hermanni laskeutui vaunusta laiturille ja nousi asemarakennuksen kulmalle. Katsasti sitten ympärilleen. Mäki lähti nousemaan asemalta ja pienen matkan päässä häämötti jokin suurempi rakennus. Itse aseman lähellä ei paljon muuta ollut kuin asema. Nuori poika oli reen kanssa liikkeellä ja nosti rekeen muutaman laatikon ja säkin jotka junasta nostettiin laiturille. Hermanni päätti kysellä vähän tietoja pojalta. Poika kertoi menevänsä Villa Malakoffiin, jonne oli tullut tavaraa ja itse asiassa jäisi sinne, oli talon renkipoikia. Talo oli melko lähellä ja itse asiassa kylän suurin ja vanhin. Kun Hermanni kuuli, että siellä oli kotosalla itse vanha-armo, Rouva Aksenja Malakoff, oli Hermannissa heti kauppamies herännyt; eiköhän tärkeä ja vaikutusvaltainen rouva halunnut ikuistaa itsensä näin Tapaninpäivänä valokuvaan. Varmasti halusi. Ja niin Hermanni oli puhunut itsensä samaan rekeen ja kohta mentiin niin, että vedet virisivät silmistä. 

Rekikyyti meni kylän läpi. Kylän, jossa heti asemalta mäen päälle noustua tultiin Kauppahuone S Karlssonin pihaan. Rakennus näytti suurelta ja hyvinvoivalta ja pihamaalla oli myyntikojujakin. Sen jälkeen tie lähti jälleen laskeutumaan loivasti mäen toiselle puolelle ja tien molemmin puolin oli kauniita portteja ja portinpieliä ja portttien takana eri värisiä taloja. Yhden seinällä luki Vouti - jos Hermanni ehti oikein nähdä ja toisessa Sentraali. Tien päässä oli punaisia piharakennuksia ja niiden välistä ajettiin vauhdilla ja saavuttiin keltaisen pitkänomaisen, kolmikerroksisen talon pihamaalle ja siihen pysähdyttiin. Villa Malakoff, sanoi renki-poika ja auttoi Hermannin kameroineen reestä. Hermanni kiitti kyydistä ja lähti kohti kaarevia pariovia. 

Pienen hetken sai Hermanni kolkuttaa, ennen kuin pääsi sisään ja neuvottiin nousemaan toiseen kerrokseen, saliin, jossa talon Rouva olisi iltasella. Näin Hermanni kapusi ylös ja tuli saliin ja esitteli itsensä...

Aksenja tosiaan oli iltasella ja hämmästyi vieraasta, joka tosiaan olikin kerrassaan vieras. Mutta niin utelias Aksenja oli, ettei malttanut päästää tietenkään mitään näin herkullista käsistään, kun sellainen suorastaan purjehti sisään saliin. 

Aksenja pyysi tuomaan myös lautasen ja lasin vieraalle - syöden ja juoden oli mukavampi kysellä vieraan taustat ja tarkoitukset.

Niinhän se sitten selvisi syyt ja selistykset kaikelle; junan esteet ja kuvaus ehdotukset ja sekin, että ilman muuta Aksenja halusi kuvauttaa itsensä. Aivan niin, Hermanni myötäili... 
Sitten alamme työhön, katsotaanpas paikat, mukava tausta ja että saadaan riittävästi valoa...

Aksenja halusi kuvaan ehdottomasti myös Joulupukin

Ja niin kuvattiin!

Nooo.. nyt!

Aksenja pyysi, että Hebla käydään herättämässä yläkerran Salongista, johon Hebla oli jäänyt päivätorkulle glögien jälkeen, mutta ehkä näin erityinen tapahtuma saisi Heblankin innostumaan alakertaan. 

Anna herätti Heblan ja kun kertoi mikä oli alakerrassa menossa, innostuihan Heblakin.

No niin, asettukaapas tuohon rinnan  - ja pukki siihen keskelle taakse...

Siirretäänkös vähän lähemmäs...

No niin, nyt..