lauantai 19. maaliskuuta 2022

Maija-Stiina

 Keväinen keli houkutteli ulos. Aurinko helli, tuuli oli leppeä ja väkevä maan ja uuden elämän tuoksu suorastaan huumasi. 
Talojen pihoilla tarkasteltiin talven kurituksen jälkiä ja kuten aina, kummasti luonto korjaili itsekin. Kinokset ja jäät hävisivät, pihat ja tiet kuivuivat ja kuopat ja halkemat asettuivat omille kohdilleen ja luonto alkoi puskea esiin. Linnuilla oli kiire tutkia puunkoloja ja lauloivat kilpaa.


Mutta kaikkea sitä ei nyt huomannut nuori nainen. Maija-Stiina oli järkyttynyt. Yleensä hyvin sävyisä ja tasainen luonne, oli nyt täysin kuohuksissa. 


Maija-Stiina oli pistänyt takin päälleen ja kietonut huivin päähänsä ja lähtenyt nousemaan kylätietä kohden Kauppahuonetta. 


Pikku Britta oli kipittänyt äidin perässä. Yrittänyt pysyä vauhdissa mukana ja oli kummissaan. Yleensä äidin kanssa oli kävelty rauhassa kaupalle ja matkalla puheltu kaikkea mukavaa. Äiti oli kertonut kivoja asioita ja selittänyt mitä tahansa Britta oli keksinyt ihmetellä - ja voi miten niitä olikin paljon, kummia asioita.


Muttan nyt oli tultu vauhdilla, melkein lentämällä Kauppahuoneelle. Ja ei mentykään sisälle kauppaan, vaan äiti oli etsinyt isän. Oli nähnyt Pehtoorin pihalla ja pyytänyt hakemaan isän kaupan takaa, josta oli kuulunut ukkojen naurua ja yskintää.


Maija-Stiina oli hyvin kiihtynyt, sen näki Muurari Nysten heti tultuaan kulman takaa ja huolestui. Maija-Stiina kun oli yleensä leppeä ja sävyisä. Muurari Nystenin rinnassa lämpimästi läikähti.  Nysten halusi pitää Maija-Stiinan vähän kuin piilossa, omana aarteenaan ja kotiin oli mukava mennä työreissujen jälkeen ja milloin joskus jonnekin Suutarin ja Sulevin kanssa eksyttyään,  mutta aina lämmin tupa ja syli odotti kotiin palaavaa. Mutta nyt näytti vakavalta.


Ja niin asiat olvatkin, vakavat ja sekaisin. Rauha ja lämpö oli tyystin kateissa Maija-Stiinan äänestä ja olemuksesta, kun tämä oli kertonut, että joku Nais-Ihminen oli tullut heidän kotinsa kynnykselle. Esittäytynyt siinä lakkujensa keskellä Nystenin morsiameksi ja kysellyt Nysteniä. Maija-Stiina oli mennyt niin hämilleen, ettei ollut osannut siihen sanoa oikein mitään tolkullista, vain, ettei Nysten ollut nyt kotona, eikä tiennyt milloin tulisi. Eikä ollut ennättänyt sitten edes kertoa kuka itse oli, vaan Nais-ihminen oli siitä kääntynyt ja  lähtenyt vähin tiedoin Pensionaatti Villi Helmeen päin. Jättänyt vain sanan, että sillä hän olisi, jos Nysten saisi asiasta tiedon.


Maija-Stiina oli edelleen ihan hengästynyt kertoessaan tapahtunutta, mutta hyvin päättäväinen ilmoittaessaan, että Nystenin piti hoitaa tämä asia. Ja niin lopullisesti, ettei kotiin olisi asiaa ennen kuin kaikki olisi selvitetty. Ja niine hyvine kääntynyt takaisin tielle päin. 


Vähän siinä tuntui jo palakin kurkussa ja Maija-Stiina päätti, että lähtee Suutarin -Ullan luo, ennen kuin puhkeaa itkuun keskellä Kauppahuoneen pihamaata. Suuttumus ja kiihtymys alkoi purkautua ja muuttua järkytykseksi, pettymykseksi ja  suruksi.

Ulla oli jo lähtenyt torikojultaan ja varmasti osasi rauhoittaa järkyttynyttä mieltä. Ullalla oli suruista roppa kaupalla kokemusta, Suutarin edesottamusten vuoksi.


Pikku Britta oli iloinen kuullessaan, että Suutarille mennään; siellä oli Suutarin tyttäret heitä Britta ihaili kovasti ja  Ullalla oli aina hyviä kanelikeksejä.

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Voi sentään

 

Hieman oli ihmeissään Elga Agnessa, kun kärryt kääntyivät Pensionaatti Villi Helmen pihaan. Ajuri nosti matka-arkun rapun viereen, jo auringon sulattamalle pälvelle, käänsi hevoskärryt ja ajoi mäkeä alas takaisin, asemalle vievälle tielle.


Elga Agnessa oli lähtenyt jo viikko sitten matkaan ja oli kylmissään ja väsynyt kaiken laisten Kestikievareissa vietettyjen, huonosti nukuttujen öiden jälkeen. Tuntui, että joka paikassa kutisi, jos ei muu, niin ainakin patjojen sisältä pöllyneiden heinien pöly.


Matkustaminen oli kuitenkin tullu viime vuosina hyvin tutuksi. Ne olivat kuluneet kierrellen eri sukulaisten nurkissa. Kaikki sanoivat, että hän sai asustella kyllä ja oli tervetullut, mutta oli huomannut, että kaikkialla oli suhtautuminen ollut kuitenkin jotain muuta kuin sanat antoivat ymmärtää. Kun isäntäväki oli saanut kutsuja vierailuille ja juhliin, oli hän jäänyt aina ilman kutsukorttia, ja kun taloon oli tullut vieraita, oli häntä vaivautuneesti ohjeistettu jäämään huoneeseensa vierailujen ajaksi. Milloin minkin syyn varjolla.  Ja kaikki tämä miehen pelihimojen vuoksi.


Kun mies oli omaisuuden hävittyään sitten hävinyt lopulta itsekin, alkoi kulkea sitkeä huhu, että mies oli tehnyt oman ratkaisunsa ja päättänyt päivänsä jossain kurjassa hökkelissä kaupungin laidalla. Mutta ruumista ei ollut mistään löytynyt, eikä itse tarinalle ollut todisteita. Kaikki leijui ilmassa, oli kesken... Elga oli ollut vallan epävakaassa tilassa, suorastaan romahtanut kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta viimein alkanut toipua. Enää ei ilmaantunut myöskään uusia velkojia ja kun kaikki omaisuus oli sitten nuijittu pois, oli hän ajatellut, että tästä ei ole kuin yksi suunta. Ja se suunta oli ylöspäin. Viime ajat hän tunsi olevansa jälleen voimissaan.


Hän oli ollut kirjeyhteydessä Kauppakylään Aksenja Malakoffiin, ja Heblaan. Molemmat rouvat olivat itsekin skandaalit läheltä eläneet ja ymmärsivät, missä vaikeuksissa Elga oli. Eikä yksin taloudellisessa.

Tyttäristä Edith Adine oli nopeasti vihitty kauppias Sulevi Karlssonin kanssa ja lähetetty Kauppakylään. Elgan mielestä se oli riittävän kaukana kaikesta, ja niin hän oli päättänyt tulla asumaan heidän luokseen. Uuteen alkuun.
 Ja tässä hän nyt oli. Pensionaatti Villi Helmen oleskeluhuoneessa ja Edithiä ja Sulevia oli lähdetty hakemaan.


Jälleennäkeminen oli lämmin...


... Edith oli yllättynyt, mutta hyvillään - hän oli nähnyt äitiään viimeksi kohta viisi vuotta sitten.


Mutta lapsi hyvä, miksi ihmeessä me olemme täällä...


Sulevikin ehti Kauppahuoneeltaan anoppiaan vastaan... voi sentään, vähän yllättäin, tämä nyt kyllä... Voi sentään...


Kuulehan sinä Shuulevi kulta... voitko selittää minulle, miksi me olemme täällä?



Kärryt toivat minut tänne, kun pyysin Shuulevin asunnolle.


Niin, tuota, täällähän me nyt asumme, näin niin kuin vain väliaikaisesti. Eikös niin, kulta?


Tarkoitus on ostaa, tai rakentaa talo, mutta kun tässä on nyt ollut vähän kaikkea...


Mutta kuulehan Shuulevi, siitähän on kohta jo viisi vuotta, kun vaimon toit, miksi ihmeessä hänellä ei ole kuin pieni huone tuolla ylhäällä, muiden vieraiden joukossa...


Niin, tuota...  kun tuota, khöm, tässä ei ole ihan vielä päätetty... kun, niin kuin sanoin, kaikkea tässä nyt on ollut... Vai mitä kultaseni?


Ei, kuulehan sinä Shuulevi kulta... nyt minä en jää tänne, vaan lähden Aksenja Malakoffin luokse. 


Nyt sinä Shuulevi, järjestä minulle kyyti - juon tsajun vasta siellä... Kyllä tähän tolkku saadaan.


keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Makkosen Maire

 Kerrostalossa, Kaarinan ja Impin naapurissa, asuu Makkoset. Maire Makkonen. Mieskin Mairella on, mutta häntä naapureista ani harva muistaa nähneensä. 

Ei sen puoleen, ei kovin usein viimeisten vuosien aikana Mairekaan.


Makkosilla on kuitenkin pieni yksiö (fyysisesti tulevana projektina paloissa vielä 😀) kaksi kerrosta Kaarinan ja Impin asunnon yläpuolella.  Vuokra yksiö, jossa Maire on viihtynyt yksinolosta huolimatta  oikein hyvin.


  
Naimisiin Makkoset menivät, kuten usein kävi; olosuhteiden auttamina. 

Pari tanssi-iltaa: ... "on soitto taas vaiennut, viimeiset lähteneet, on, yön syliin pois..." ja valssin jälkeen Makkonen oli saatellut ihan kotiin saakka. 
Sitten olikin lapsi ilmoitellut tulostaan ja nopeasti sovittiin vihkipäivästä. Ennen vihkimistä oli kuitenkin käynyt jotain ikävää, ja lasta ei enää ollut tulossa, jolloin Makkonen oli sanonut Mairelle, ettei hänen tarvitsisi mennä naimisiin, jos ei Maire haluaisi. 
Mairen oli vaikea päättää niin tärkeästä asiasta ja yks kaks sovittu päivä tuli ja meni ja Maire huomasi olevansa rouva Makkonen.

Melko nopeasti herra Makkonen lähti Norjaan kalatehtaille. Luvassa oli ruhtinaalliset tienestit ja tulevaisuudessa siinti parempi, leveämpi leipä ja elämä. Ja kyllähän sieltä ihan mukavasti  Makkonen tienasi. Sai tuotua aina mukavan tilipussin vapaillaan käydessään.  Sitten Makkonen suunnitteli, että Mairekin lähtisi mukaan, muutettaisiin kokonaan Norjaan.
No, sitä jäi Maire miettimään. Aika suuri päätös niin äkkiä tehtäväksi. 
Niinpä Makkonen kävi aina vapaillaan kotona. Sieltä asti ei ihan joka vapaapäiville kuitenkaan tultu, vaan pidemille lomille sitten vasta.


Aikaa myöden lomat alkoivat harveta ja Makkoselta tuli postiosoituksena  pikku summat. Ja lähetti kirjeen, tai kortin. 
 Maire ei itse asiassa muistanut milloin viimeksi olisi miestä nähnyt ja ajan myötä kävi yhä selvemmäksi, ettei Maire sitten olisi muuttamassa.

Kortti silloin tällöin. Niitä tuli välillä Englannistakin, Tanskasta ja sitten taas Norjasta.  Ja nyt kummallisesti sisä-Suomen pieneltä paikkakunnalta viimeiset.  Ystävät sanoivat, että toinen nainen sillä siellä on. Ihan vihkimätön perhekin, mutta ei Maire asiaa sen kummemmin selvittänyt.


Pelkäsikin vähän, mitä löytäisi ja ehkä sitten pitäisi  koko asiallekin silloin tehdä jotain.
Kovin oli iso asia selvitettäväksi. No, tuonnempana, jos ei Makkosesta kuuluisi mitään tuon varmempaa.

Mairella oli oma grillikioski kaupungilla. Aloitti jo aamulla lihapiiraiden taikinalla ja jatkoi alku illasta grillillään. Kunnon lihapiirakkaa kahdella nakilla ja höyrytettyä makkaraa.  Kurkkusalaattia ja sipulia. Sellaista yksinkertaista ja perinteistä. Maukasta. Sitä sai Maire Makkosen Grillistä!


Nykyään menekki ei enää ollut niin hyvä. Sitä mukaa, kun jokin liike lopetti, avasi siihen uusi Pizeria.
 Kuskasivat kotiinkin, ei tarvinnut vaivautua paikan päälle.

 Aamuyöllä olisi ehkä ollut menekkiä enemmän, kun ravintoloista tuli nuorta ja nälkäistä väkeä, mutta Maire ei uskaltanut. Oli ruvennut sulkemaan aikaisemmin, kun meno kaupungilla oli aikamoista nykyään yön pikkutunteina. Ennen sitä oli kunnon humalaisia liikkeellä joiden kanssa Maire aina pärjäsi,  mutta nyt tuntui että kaikkea muuta, vihamielistä, agressiivista ja rähisijä porukkaa. 


Maire päästi joskus mieleensä pienen epäilyn, että mitä sitten, kun Grilliä ei kannattaisi, tai uskaltaisi oikeasti enää pitää. Mikä sitten olisi edessä...,  mutta toisaalta, sitä voisi miettiä sitten paremmalla ajalla.

 Tänään oli vapaa päivä. Yhden hän piti viikossa ja tämän hän viettäisi naapurin Impin kanssa. 
Pitääkin pistää takki päälle ja lähteä alakertaan. Oli aurinkoinen päivä ja sovittiin että käydään kaupungilla, Rudolf Laineen pitämässä Antikvariaatissa. Olisikohan Aulis Winstén paikalla. Usein oli.

*********

Paljon oli Mairella suuria asioita pohdittavana, mutta  kun tarkemmin häntä katsoo, niin ehkä hän ei niin piittaakaan. Maire taitaa kumminkin pärjätä aina!


sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Juna vie ja juna tuo

Vaikka aurinko helli ja suosi, oli ilmassa ollut jo kirpakkuutta ja kuulautta ja keltaisen eri sävyissä värittyneitä lehtiä oli lennellyt muutaman päivän tuulen pyörteissä roppakaupalla. Ensin ilmassa kieppuen ja nyt ne olivat kasaantuneet ojien ja  aitojen vierille ja nauhoissa siirtyivät tuulen kuljettamina pitkin hiekkaista tien pintaa eteenpäin ja taas takaisin.
Oli tullut syksy. 

Kauniina syysaamuna oli Suutarin Ulla tullut Kauppahuoneen pihalle myymään leipiä ja hedelmiä ja juuri nostettuja perunoita. 

Ja Otto Iivari oli kärrännyt kalakärrynsä Ullan kojun viereen.


Nuori rouva Ofelia Pykälä tapasi tulla jo aamulla käymään Kauppahuoneella ja torikojulla ja palata siitä sitten laittamaan Filemonille aamiaista, ennen kuin Filemon lähtisi kierrokselleen kylälle. 
Johanna tuli myös mielellään jo aamusta katsomaan mitä Ullalla oli kojussaan tuoretta antia, josta laittaa Pensionaatti Villi Helmen vieraille tarjottavaksi.


Tavallisuudesta poiketen, oli tänä aamuna rouva Edith Karlssonkin jo lähtenyt Villi Helmestä ja askelsi Kauppahuoneen pihamaan yli kauppaan. Sulevi oli viettänyt jo muutaman yön Kauppahuneen toimistollaan, ja Edithiä oli alkantu jo huolestuttamaan ja päätti aamusta lähteä katsomaan mistä oli kyse. Tosin Muurari Nysten oli kuulema tullut Helsingistä ja sitä jälleen näkemisen riemua sitten oli juhlistettu erilaisin kokoonpanoin hyvin ponnekkaasti. Näissä riemuissa taisi Sulevikin viipyä. 


Apupoika Gabriel tuli rapuille katsomaan, joko kouluun menijöitä oli näkyvissä. Liittyisi mukaan.


Olihan niitä, pieniä, jotka mielellään kokoontuivat leikkien merkeissä jo ennen koulun alkua. 


Joskus myös Ullalla oli jotain hyvää kojullaan, josta saattoi antaa lapsille jaettavaksi.
Tänään siellä oli paljon säilöttyä kesää.


Aina juureksista vihanneksiin ja hedelmiin ja marjoihin.


Ja oli tuoreita hedelmiäkin, joista pari omenaa jouti nytkin jaettavaksi. 

Hedelmän otti Suutarikin aamupalakseen ja suuntasi Kauppahuoneen kulman taa, jossa kuului jo 
Joka-Kylän Kallen ihmettelevä ääni.
Ihmetys oli reaktio Muurari Nystenin tarinointiin.


Muurari Nysten oli ollut kuukausi tolkulla Helsingissä ja vihdoin saapunut kotikylälle. Nysten oli ollut Hotellin rakennustyömaalla ja siitä hänellä riittikin ihmeellistä tarinaa. Suutari, Joka-Kylän Kalle ja Viktor olivat jo aamulla kiirehtineet kuulolle uusiin tarinoihin.


Siellä on niin suuri keittiökin, että kokit keittelevät omilla paikoillaan ja sain muurata sinne hellan ja uunin poikineen. Eivät kuule toisessa päässä mitä huudetaan toisessa, vaikka kuinka yrittäisi. Ei paljon saa asiaa tulla eri pisteelle, pitää lähetti lähettää, tai käyttää lennätintä, myhäilee Nysten, ja nauttii kuulijoiden epäuskoisista ilmeistä.


Ja niin hieno on, että komia hissi kuskaa hienoja vieraita, joita tulee maailman joka kolkasta, mutta ei se riitä, että vieraat kulkee hissillä ees taas, vaan ruuatkin kulkee omilla hisseillään kerrosten väliä, kun joku haluaa syödäkin huoneessa, tai yläkerran saleissa.
...He,he, he, vai menee ne perunat omalla hissillä ylös, alas, nauraa Suutari... No on semmoisia kyllä, siihen pisti väliin Viki - olen semmoisesta kuullut, melkein nähnytkin, kun olen liikkunut hienoissa kaupungeissa...
Jaa, no jos niin sanot, tyytyy sitten Suutari ja mielessään päättää muistaa kertoa Ullallekin kaikki ihmeelliset asiat.


Ja lattiat on marmoria, semmoista joka on tuotu kaukaa, ihmeellisistä maista, tai kiveä nyt kumminkin.  Aulakin niin iso, että kuulepas Elias, sinunkin töllisi mahtuisi kahteen kertaan sen sisään verstaan kera. 
...no, ei kai nyt sentää, Suutari pelästyy... ei ainakaan kamarihuoneen kanssa... kait sentään...

Ja portaat... niin upeat portaikot, että näyttää kuin suuret ja voimakkaat vesipyörteet laskeutusi putousten lailla halliin...
Ja hallit ja aulat ja salit tulee olemaan kuin viidakossa konsanaan, eksoottista kasvia,  melkein kattoon asti ulottuvia joiden alla voi istua, niitä sinne kuulema tulee... valtameren takaa toimitetaan, tilauksessa jo kuulema on ja suurilla laivoilla tuodaan...

Huoneet on niin hienot, että vaan silkkiä ja samettia ja nahkaa - kultaa ja kristallia... ammeetkin melkein kultahanoin... ja suihkut, vesi tulee ihan yläkerran kylpysaleissa semmoisesta siivilästä katonrajasta...
Niin mikä semmoinen kylpysali... kynsii korvallistaan Joka-Kylän Kallekin 
...no semmoinen iso huone jossa on niitä suihkuja ja kylpyamme ja peilejä ja altaita... Kaminoita muurasin semmoisenkin hienon salin kulmaan ja mosaiikki-laattaa...Siellä sitten hienot frouvat istuu vaahdon joukossa ilman rihman kiertämää ja huokailevat...
...no... hmm.. khömm, khih... ettei vaan muodot pilikistääs - siinä kaikilla oli hauska hetkensä...

Ja sitten on huoneiden käytävillä semmoinen huone jonka ovi pannaan säppiin ja ulos käänetään merkki, että muut tietää sen olevan juur varattu. Sitten lasketaan pöksyt, istutaan porsliiniselle, reiälliselle istuimelle ja annetaan tulla mikä tullakseen on, noustaan ja ylhäältä kiskaistaan narusta ja huiskis vaan, vesi vie mennessään, mitä vietäväksi tuli.

Ja taas on Suutari ja Joka-Kylän Kalle hyvin epäileväisen näköisiä, kunnes Viktor taas myötäilee Nystenin tarinaa, että nähty on, nähty on...

Ja samassa hotellissa on kahvilaa, ravintolaa ja vaikka ja mitä... ja semmoisia työtehtäviä, että ei ole missään... no hissipojat tietysti, sehän on selvä, mutta on omat henkilöt jotka hoitaa sikaritkin, kertaa Nysten. 


Nysten oli puhunut Hotellin ihmeistä siitä asti, kun oli Kauppakylälle takasin tullut, taukoamatta jokaiselle, joka vain oli pysähtynyt kuuntelemaan. Edellinen iltakin oli mennyt Sulevin toimistolla ihan aamun tunneille ja sieltä suoraan Nysten oli tullut nyt tänne Kaupan nurkalle... 

Kaupan pihalla oli yht`äkkiä sähköistytty.


Aina, kun jotain uutta tapahtuu, piti siitä ottaa kaikki irti, oli se sitten Nystenin tarinoiden muodossa, tai vieraiden ihmisten..


Mäkeä ylös käveli rouvasihminen. Laski matka-askin ja laukun maahan, keskelle Kauppahuoneen pihaa, ja veti hengästyneenä henkeä. Maltillista ja hiljaista nousua on aika matka asemalta päin tultaessa ja se käy voimille.


Huh, huh, no vihdoin perillä, kyllä se tämä oikealta paikalta tuntuu... hymyilee sitten huojentuneena - näyttää niin kotoisalta, vähän tulee kotikyläkin mieleen...


Jahas, jahas, torikojuja ja aamun uutterat... tekee havainnon... Ja samalla havainnoidaan muiden toimesta myös tulijaa....


Tulija on Eedla. Eedla Helsingistä. Pienen kahvilan tiskin takaa, läheltä rakenteilla olevaa Hotellia, jossa työmiehet tapasivat käydä päivisin syömässä perunoita ja soossia, silakkapihvejä ja Lindströmmin pihviä, kaalisoppaa ja makaroonilaatikkoa. 


Eedla oli jutustellut työmiesten kanssa, kuunnellut juttuja ja tavannut joskus jonkun kahvittelun merkeissä töiden jälkeen pienessä hellahuoneessa... ihminen on sillä tavalla vähän heikko.


Yksi oli ollut Muurari Nysten, jolla oli vilkkuvat silmät, kaunis hymy ja mukavat jutut...


Muurari oli jonkun illan istunut Eedlan huoneessa, nojatuolissa ja kertonut kotikylästään, miten siellä on hienoa väkeä, ystävällistä ja kaikki puhaltavat samaan hiileen, auttavat aina toisiaan, eivät tuomitse...


Se kaikki oli tehnyt Eedlaan suuren vaikutuksen. Eedlaa ei elämä aina ollut kohdellut silkkihansikkain ja monta kertaa oli Eedla joutunut nieleskelemään osakseen saamaa paheksuntaa ja ylenkatsetta. Eedla oli pieneltä kylältä kotosin, nuorena tyhmänä tyttönä vähän luullut rakastuneensa ja sen seurauksena saanut lapsen. Oma isä oli antanut jäädä pieksemisen jälkeen vielä tölliin asumaan, mutta toisen lapsen jälkeen oli ajanut maantielle. Eedla oli lähtenyt kaupunkiin ja tehtaassa saanut töitä, lapset oli kasvaneet toisten tehtaan tyttöjen auttamana, mutta olihan se niin hankalaa, ja Eedla oli sitten rukoillut isäänsä, että ottaisivat lapset huomaansa, kunnes Eedlalla olisi olot kaupunigssa vähän paremmin.  Ja niin oli  sitten Eedlan lapset lähteneet Eedlan lapsuuden kotiin. Oliko elo sielläkään niin kovin helppoa lasten kannalta, ei välttämättä, mutta silmäpareja vahtimaan kuitenkin. Kaupungissa lapset olisivat olleet niin kovin paljon yksin. Eedla yritti lähettää välillä rahaa kotiin, kovin usein sitä ei kuitenkaan piisannut. Kaikki oli niin kovin kallista, vaikka yritti kaikenlaisia töitä. Välillä oli Eedla sitten rakastunut, kun romantikko oli ja yksin ei ollut helpp olla,  mutta ei niistä sen vakaampaa ollut tullut. Elämä oli kaupungissa ollut aika raakaa ja kovaa, leipä oli ollut kovin tiukassa ja paljon oli Eedla saanut niellä ja sietää, jotta oli päässyt siinä eteenpäin. Aika kului, eikä suuria muutoksia ollut.

Sitten tuli kahvilaan Muurari Nysten. Kertoi juttuja - tuli Eedlan huoneeseen kahveille, jatkoi kertomistaan kotikylästään - jäi sitten yöksi, jos toiseksi ja tarinat jatkuivat -  ja se oli ruvennut kuulostamaan Eedlan korvissa unelmalta.


Sitten oli Muurari Nysten vain lähtenyt. Yhtenä päivänä ei enää tullut, ja muilta työmiehiltä oli saanut selvitettyä, että muuraustyöt olivat tällä erää loppu ja Nysten palannut Kauppakylään. 
Eedla ei kauaa miettinyt. Itse asiassa ei yhtään, kun sanoi kahvilaan, että kiitos, tämä oli nyt tässä. Sanoi huoneensa ylös, pisti matka-askiinsa tärkeimmät ja osti piljetin junaan. Ja tässä sitä nyt oltiin. Keskellä Kauppakylää, uuden edessä. Joko Nystenin kanssa tahi ei.

Muurari Nysten päätti lähteä kysymään Ullalta saisiko hedelmän, tai jotain, jonka voimin jaksaisi tuvalleen... Pääsi Kauppahuoneen kulmalle, ja havaitsi pihassa matka-askin kanssa seisovan naisen.


Herran tähden... parahtaa Nysten ja tuntee miten kaikki into ja voima valahtaa työsaappaisiin...