Asemalla aukeaa kahvila

Asemalla rakennus- ja korjaustyöt ovat talven ja alkukevään aikana edenneet mukavasti. Ja vaikka  kaikesta  materiaalista on ollut puutetta, on silti onnistuttu loihtimaan toimivat tilat. Mitään varsinaisia avajaisia ei pidetty, eikä muutakaan virallista seremoniaa, vaan kaikki kävi ihan vaivihkaa ja huomattiin, että asemalla oli kahvila ja se oli auki vieraiden tulla.

 

Muurari Nysten oli muurannut puuhellan kahvilaosan takahuoneeseen, kun muissa töissä oli sopiva väli. Emilia käskytti aseman ympärillä pyörivät pojan naskalit kantamaan pihan liiteristä puita sisään ja pisti uuteen hellaan valkean. Siinä hän keitti kahvit.

Emilia oli edellisenä iltana kotona paistanut kaakun ja kasan pullia,

aamulla sitten takahuoneessa voiteli kasan makkaravoileipiä.

Jokakylän Kalle saapui kahvin tuoksun tuomana kahvilan puolelle ja ilahtui, kun huomasi makkaraleivät ja pullat.
Koko talven oli ollut asemalla töitä ja puuhaa niin, että Kalle oli ollut kovin kiireinen ja pelikortit ja nopat olivat jääneet vähemmälle ja taskun pohjalle oli jäänyt siten jokunen lanttikin. Nythän niitä oli hyvä sijoittaa Rouva Emilian leipiin ja kahviin. 
Onpas hyvä, kun saadaan päiväkahvit työmiehille, tuumaa Kalle ja valikoi oikein paksua leivänsiivua.

 
Aseman puolella olivat Muurari Nysten ja Asemapäällikkö jääneet vielä testaamaan lipunmyyntiluukun pyörivää raha- ja lippuhyrrää. Aivan toisarvoinen kapistus ja turha, tuumasi Kalle lähtiessään kahvilan puolelle.

Kyllä, se pyörii hyvin ja mahtuu toimimaan toteaa Nysten. Samaa mieltä on Asemapäällikkökin. Se olikin  hänen toivelistallaan ihan ensimmäisiä suojalasin kanssa. Oli jossain hienolla asemalla nähnyt sellaisen ja sieltä se oli piirtynyt lujasti Asemapäällikön silmien verkkokalvolle ja kun tilaisuus sitten tuli, hän ehdottomasti halusi samanlaisen. Siinä se nyt oli. Matkustaja laittoi alustalle rahan ja pyöräyttämällä se siirtyi myyjän saataville ja vuorostaan lippu sitten matkustajalle. Se on vallan hieno,  tuumaa myhäillen. 
Jahas, tässä olisi aikaa kääntyä Emilian puoleen, toteaa ja kääntyy kahvilaan. Ihan tuntuu vatsassakin melkein jo heikotusta, huomaa.

Emilian mies, Valdemar Kvartman, oli itseoikeutettu Asemapäällikkö. Oli hoitanut junien lähetystä jo niin pitkään, kun junat olivat Kauppakylän seisakkeella pysähtyneet. Hän oli ollut nuorempana jo Helsingin asemalla, hoidellen monen moista, lähinnä tavaraliikennettä, ja sitä oli Kauppakylänkin asemalla suurin osa junaliikenteestä. Jonkin verran olivat myös matkustajat lisääntyneet. Yksi jos toinen halusi edes kerran käydä katsomassa suurkaupunkia, joko vaatimattomammin Helsinkiä, tai toiseen suuntaan ihan Pietariin. Siellä suunnalla oli monella myös sukua ja vierailtiin melko ahkerasti sukulaisten kesken ja nyt junan kulkiessa matkanteko oli lyhentynyt murto-osaan entisestä ja mahdollisti liikkumisen lähes ympäri vuoden. Ennen matka kesti keikkuvilla kieseillä huonoja teitä myöden päivätolkulla ja vaati yöpymiset matkan varrella joko kievareissa, tai tutuilla, tai pappiloissa. Talvella sitten taitettiin rekikeleillä reellä matkaa ja kärsittiin vällyjen ja taljojen välissä vilusta. Ja osan aikaa vuodesta ei ollut mitään mahdollisuutta matkantekoon, etenkin keväisin rospuuton aikaan. Raiteet tosiaan toivat aivan uusia asioita käden ulottuville.

Emilia ilahtui Valdemarin nähdessä ja tarjoaa stroganoffia - sitä olisi nyt tarjolla, jos nauttisit ihan ruuan...

Emilia oli hauduttanut jo aamusta stroganoffia. Oli päättänyt kokeilla olisiko ihan lämpimälle ruualle tilausta. Nyt kun tuo hella oli. Ainakin muutama rakennusmies oli käynyt syömässä. Valdemar ilahtui,  olisihan se vallan mukavampaa, kun vatsa oli täynnä lämpimästä ruuasta, kuin vain kahvista ja pullasta, tai leivästä.

Kuulepas, kahvilalta on vielä puuttunut se nimi, mitäs tuumaat, Kahvila Metsätähdestä?
Sitä tässä makustelimme Kallen kanssa...

Niin, eikös kuulosta mukavalle, siihen pistää Kallekin jo väliin, joka on ennättänyt pistellä voileivät ja pullat...
Tuossahan on asemalta Kauppahuoneelle nousevan metsän pohja metsätähteä täynnä koko alkukesän.. niin hohtelee kauniin valkeana, että!

... ja sehän on myös syötävä, jota voisi laittaa vaikka kakkujen koristeeksi, innostuu Emilia...

jaha- jaha... kello käy, kello käy...
täytyykin lähteä taas katsomaan, että kaikki on kunnossa, kun juna tulee....

Junan tuloon on kyllä vielä runsaasti aikaa, niitä kun kulkee yksi aamulla ja yksi illalla, kumpaankin suuntaan, sen puolesta ei kiirettä ollut... mutta Valdemar Kvartman on tarkka ajasta.
Hän on taipumuksestaan saanut lempinimenkin; Vartti Vallu, ihan vaan varmuus varttinsa myötä. Jokaiselle lipunostajalle, tai tavaraa lähettävälle, tai hakijalle muistaa aina varmistaa, että  "Tulethan sitten ajoissa, varttia vailla on hyvä, kaikkea kun voi sattua, MUTTA, junat kulkevat ajallaan!"

No niin, no niin, pitää varmistaa, että kaikki on valmista, mitä vain kun voi sattua, mutta junat eivät odota, ne kulkevat aina ajallaan, toteaa ja siirtyy lipunmyynnin kautta ulos laiturille...

Kallekin siirtyy kahvilasta ja löytää Muurari Nystenin edelleen lippuluukulta.

Tiedätkös mitä Kalle, nyt tuntuu siltä, että nuoret miehet jatkakoon täällä ja siirrytään me kuule miesten jutuille!
Lumet ovat sulaneet ja purot laskevat laulellen...  aurinkokin paistelee ja eikös se sieltä ole kesä ja juhannuskin pian tulossa, että ihan tarvettakin on tulossa... eikös kuule nyt olisi aika... 

Kallen silmiin syttyy valo ja leveästi hymyillen on aivan samaa mieltä! Jo vain, tuumaa ja maistaa jo makean pisaran putken päästä... vehkeet on Suutarin pihavarastossa, eikös lähdetä Suutarilaan!

Mennessä poiketaan katsomassa Sulevia Kauppahuoneella, ei olekaan kuultu mitään pitkään aikaan, huomaavat molemmat. Niin on asemarakennus vienyt miesten ajan, että kaikki muu on jäänyt. No, nyt korjataan asia ja  varmistetaan häneltä samalla sokerit ja hiivat...

Mirja Leppäseltä on makkaraleivät ja Riitta Kärkkäiseltä stroganoffi annokset kahvilaan. Nuket kaikki Taru Astikaisen ja omalla vaatettamisellani. Asemapäällikkö on "sekondhandina" Kati Tammisalolta ja hetki hänen kanssaan väännettiin, siis asemapäällikön, ennen kuin ymmärsin että hänhän on kalju mies sielultaan ja sitten päästiin eteenpäin. Hauskaa tämä "henkilöittäminen"

Mutta - Kahvilan nimi
Se on tosiaan ilman nimeä, olisikos sinulla siihen jokin parempi edotus tuon Kahvila Metsätähden sijaan? 

Nyt ei mene hyvin

Kauppakylän asemarakennus oli nousemassa hyvää vauhtia. Seisakkeelle oli siirretty lähikylän rakennuksen hirret, kasattu ja remontoitu kaikella mitä käsiin saatiin. Kauppahuone S. Karlssonin Sulevikin oli ollut mukana rahoittamassa tarvikepuolella, kun hanketta yhteisvoimin tehtiin. Nyt oli sitten kaikenlaiset ideanikkarit saaneet päähänsä, että asemalla alettaisiin  käsitellä postia ja siihen liittyviä asioita. Sinne tulisi kahvila ja ehkäpä torikojujen ja markkinoiden paikka siirtyisi sinne.  No eihän sellaista voisi sallia!, Sulevi mietti tuskaisena. Torikojut olivat hänen Kauppahuoneen pihassa ja aivan oikealla paikkaa siinä; kylän keskeisellä paikalla. Puuhamiehet ajoivat takaa tietysti sitä, että asema saisi virallisen asemastatuksen, seisakkeen sijaan. Siihen tarvittiin enemmän toimintoja. Tosin itse ratapihaan ei muutoksia kumminkaan tulisi. Juna tulisi, pysähtyisi ja jatkaisi matkaa aamuin ja illoin ja vain yhdellä raiteella, kuten Seisake nimeen on sopiva. Tosin tavaroiden kuljetus oli vuosien saatossa kasvanut. Siihen oli vaikuttanut myös Sulevin afäärit ja hänen vanavedessä pikku hiljaa muidenkin. Mutta tavaran kuljetukset saisi riittää, pohti huolestunut Sulevi. 

Rakentuvassa asemarakennuksessa Jokakylän Kallella oli kina menossa.
Tai kinasi lähinnä itsensä kanssa. Toinen rakennuksen saleista oli ajatuksena palvella lipunmyynnissä ja tavaroiden lähettämiseen ja vastaanottamiseen. Ja mahdollisesti sitten postin asioissa. Toiseen puoleen tulisi Emilian kahvila.
Lipunmyyntitiskiin oli suunniteltu suojalasi ja sitä siihen oltiin asentamassa. Ja se ei mennyt Kallen ymmärrykseen, että miksi ihmeessä!?  Kauppakylän väki oli rehtiä ja kaikki tunsivat toisensa ja kovin suuria rahamääriä ei lipunmyynnistä kertyisi ryöstäjiä houkuttelemaan. Enemmän olisi kassassa varmaan Emilian kahvilan puolella, eikä sinnekään mitään lasisuojia tulisi. 

Mutta näin sinne nyt piti suojalasi tehdä. Muurari Nysten oli vähän kuin päällysmiehenä rakennuksella ja yritti Kallelle selittää, että joka paikassa sellainen oli ja tulevaisuudessa ihan Valtion asioita siellä läheteltiin, piljettijä ostettiin ja rahalähetyksiäkin hoidettaisiin, ja kuka ties vielä mitä muuta arvokasta, johan se vaati suojalasit heti valmiiksi. 



Toiselle puolelle oli tulossa Asemapäällikön Rouva Emilian kahvila. Siellä Emilia hääri jo kovasti ja vaikka ei ollut hyllyjä, pöytiä, penkkejä tai muutakaan mööpeliä valmiina, asetteli hän tilaamaansa korkeata kasvia. Sekin oli vaan pröystäilyä Kallen mielestä, missä asemakahvilassa tuommoista suorastaan puuta oli. Olisi siihen riittänyt pelakuut ikkunalaudoilla ja pöytiin maljakkoon kukat, jos jotain semmoista piti olla. Tätä ei Kalle kovin ääneen sanonut kumminkaan, ei halunnut pahoittaa Rouva Emilian mieltä. Hän kun oli sydämellisin ihminen jonka Kalle oli konsaan tavannut. Hymyili joka käänteessä niin, että kuopat poskissa syveni ja hersyvä nauru helisi tuon tuosta. Lauhdutti rujommankin mielen.

Emilia tuntui olevan kovin iloinen puustaan, sellaisia isoja puita kuului olevan Helsingin hotelli Wellamon Helmessäkin, tiesi valistaa epäilijöitä. Emilia tiesi paljon isojen kaupunkien asioista, tuumi Kalle, ja kai sai olla myös ylpeä hankinnastaan. 

Niin, siellä se asemarakennus nousi omaan varmaan tahtiinsa, huokaisi Sulevi. Mutta se oli hänen murheistaan tällä hetkellä siellä vähäisemässä päässä. Suuremmat huolet olivatkin jotain ihan muuta;  naishuolet. Ja ne vasta olivat huolia ne! Usein ne olivat mutkikkaita, värikkäitä, äänekkäitäkin ja täysin arvaamattomia. Useimmiten Sulevi oli varma pärjäämisestään, mutta toisinaan taas tunsi itsensä kovin neuvottomaksi. Tällä kertaa hän oli täysin pöllämystynyt. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä miten asiassa tulisi edetä. Tämä olisi nyt vaatinut hyvien ystävien kanssa asiaan perehtymistä ja pureksimista, mutta kaikilla tuntui olevan turkanen kiire; Jokakylän Kalle ja Muurari Nysten olivat asemarakennuksen lumoissa. Suutarilla itsellään oli kamala onnettomuus kodallaan; hänen lisähuoneensa, kamari, oli yhtenä yönä rymisten saanut katon sisäänsä. Oli tullut kova lumipyry. Eikä vain yhtenä päivänä, tai yönä, useana päivän oli pyryttänyt ja lunta kertynyt katolle tolkuton määrä. Eihän Suutari sitä ollut poistanut... ja kun kamarin pykäämisessä olivat olleet pääarkkitehteina Suutari itse Jokakylän Kallen kanssa, ei Sulevi ihmetellyt ollenkaan, että katto oli tullut ryskien sisään. Onneksi Suutari oli ollut omilla reissuillaan, eikä nukkunut juuri tuolloin siellä ja Ulla oli ollut jo pidempään parantelemassa heikkoa terveyttään, niin, keuhkoissa se varmaan oli Ullalla, heikkous, huokaisi Sulevi. No kuitenkin, Suutarilla oli siis omia kiireitä. Muun muassa se, mihin sijoittaa lapset asumaan siksi, kunnes pytinki olisi jälleen asuttava. Siellä oli Sulevinkin tytär Suutarin tyttärien joukossa kasvattina, mutta eiköhän hän menisi samassa suunnitelmassa, Sulevi pohtii, eikä ehtinyt nyt miettiä sen syvemmin sitä. Ilmeisesti Syreenitalon Sofka majoittaisi nämäkin onnettomat pidempään, kuten kylän kaikki orvot ja heikossa asemassa olevat lapset. Niin, ei Suutaristakaan olisi Sulevin asiassa apua.

Niin, Sulevin apupoika oli siis edellispäivänä rynnännyt kopisten konttorin portaita ja hengästyneenä ja kauhistuneena seisahtunut konttorin ovelle. Hätäisesti ottanut pipon pois ja väännellyt sitä käsissään, kun melkein itkua tuhertaen oli selittänyt, että Kauppiaan Rouva oli käskenyt palveluspiian tulla Kauppahuoneelle tuomaan sanaa, että Sulevilla ei nyt olisi asiaa kotiin, Pensionaattiin, vaan voisi hyvin yöpyä ja asustaa konttorilla, tai missä ikinä halusi!
Sulevilla oli kestänyt jokin tovi, ennen kuin oli selvittänyt koko järisyttävän tapahtumaketjun.
Kaikki oli alkanut munista. Villa Malakoffin keittiössä oli Olga valmistautunut leipomaan. Hän oli herännyt varhain, selän kolotukseen ja laittanut valkean uuniin. Ottanut esiin leivonta-aineet, kuten jauhot ja väsyneenä valmistellut leivontapöytää, kun kesken valmistelujen oli piika rikkonut korin munia. Piika oli jäänyt itkien siivoamaan jälkiä ja ei auttanut kuin Olgan itsensä lähteä kiireesti naapurista pyytämään hätäapua. Lähin apu oli Pensionaatti Villi Helmi. Sen keittiössä oli Johanna kertonut, että ei ollut montaa itselläänkään ja tarvitsevansa ne kaikki itse. Olgalla oli entuudestaan vähän kaunoja ja kateutta osaavaa ja pidettyä Johannaa kohtaan ja kielteinen vastaus jo valmiiksi harmistuneelle mielelle, etenkään juuri Johannalta, ei ollut mitenkään hyvä asia. Olga nimittäin joutui nyt jatkamaan aina Kauppahuoneelle saakka munia hakemaan. Joka askeleella selkä muistutti olostaan ja ärtymys sen kuin nousi... ja kun matkalla oli sitten Sulevin Rouva Edith tullut vastaan, ei Olga ollut mitenkään voinut hillitä kielen kannattamiaan! Siinä oli Olga antanut tulla kaikki vuosien kaunat hampaiden kolosta; ihmetellyt miten Edith antoi omassa kodissaan huoruuden kukkia, eikä välittänyt miten oma mies käyttäytyi sikamaisesti - suoranainen huoripukki! Johanna puolestaan oikein lorttojen lortto! Ja miten kaikki Kauppakylällä tiesivät ja säälivät Rouvaa, osa naureskeli, etenkin miesväki...  kaksi emäntää samassa talossa, jos toinen on kiukkuinen, on toinen hyvä,  kyllä Sulevin kelpasi! ja kaikkea sitä rataa.

Edith oli kuunnellut sanattomana ja kasvoiltaan muuttuneena valkoiseksi oli kiiruhtanut niiltä sijoiltaan kotiin ja keittiöön...

... ja täällä ei synti ja tämä siveetön ihminen ole hyvä, hän saa lähteä täältä heti...



... hän ottaa oman tavaran heti ja lähtee tästä talosta... mitään suositusta hänelle ei tule, eikä mitään ylössanomisen aikaa ole, vaan hän lähtee nyt...  ja hän ei tule tämä keittiö koskaan... 
Ja Edith oli purjehtinut keittiöstä omaan huoneeseensa itkemään.

Ei auttanut Johannan kuin hakea vähät tavaransa ja pohtia mihin kummaan hän nyt tästä, suoriltaan lähtisi. Vaikka olihan hän aina välillä pelännyt, että jonain kauniina päivänä joku puhuisi sivu suunsa Edith-rouvalle. Se päivä oli tullut nyt, eikä se ollut kaunis.



Johanna vielä katsoi ympärilleen ja oli iloinen, että oli ennättänyt saamaan kirsikkapiiraan Suleville valmiiksi... se oli Sulevin lempipiiraita,  vaikka muu kaikki jäikin kesken...



... ja sitten Johanna lähti pihalle. Portilla pysähtyi, ja mietti vielä silmiä pyyhkien, että mihin päin siitä kääntyisi ja sulki portin peräänsä. Jostain kuului aikaisten kottaraisten sirinä.

Samaan aikaan Villa Malakoffissa oli Olga jo saanut leipomukset jatkumaan ja mieli oli laantunut... pikku hiljaa vähän hävettikin ja pieni katumuksen tunne hiipi mieleen.  Mitä sitä olikaan saanut aikaiseksi... ja miten rumaa kieltä oli tullut huudettua... ihan Sulevistakin... voi hyvänen aika... mitä se sanoisi Rouva Aksenja, kun kuulisi! Vähän nyyhkäyttikin... mutta toisaalta, olihan asia vallan tosi... ylpeäkin vielä se Johanna, vaikka likasankkonsa oli täyttänyt aivan itse...
Mutta kumminkin... voi, voi, kaikkea sitä pitikin.

Sulevi oli järkyttynyt. Siitä kaikestahan oli jo kauan, paljon ennen Edithiä, kun  Sulevi sai Johannan viereensä, tai ainakin vain Edithiin saakka. Ja mitä sitten, vaikka Johanna olikin Edithin ja Sulevin Pensionaatissa työssä. Sulevi oli toisinaan nauttinut vain aikaisista aamuista keittiössä, katsellen Johannan aamupuuhia, mutta vain katsellen.. joskus hipaissut pitkiä hiuksia, jos ne olivat Johannalla vielä avoinna pitkin selkää, punaiset tulenlieskat.. mutta vain katsonut. Miten tämän saisi Edithin uskomaan? Ja mihin ihmeeseen Johanna oli nyt lähtenyt, kukaan ei ollut osannut kertoa sitä.
Kyllä nyt oli kaikki asiat sekaisin - ja hyvän ystävän mielipidettä olisi tarvittu, etenkin Muurari Nysten oli hyvä näissä asioissa... mutta siellä se asemalla on pätemässä, toteaa Sulevi, kun ikkunasta tarkkailee asemalle päin. Pitääköhän tässä lähteä sinne kävelemään...,  mutta kuinkas laajalle tämä on jo tiedossa? Voi sentään... 
Ja aivan umpikujassa tuntui olevan koko kauppias.

Milloinhan sitä uskaltaisi näitä avaimia koettaa kodin oveen.. ja millaisin eväin sitä olisi mentävä... Vai lähtisikö hän pois täältä kylältä vähäksi aikaa, antaisi pölyn vähän laskea, pahimman laantua? Lähtisi Helsinkiin... siellä olisi  Rakennusmestari Juvonen, hän olisin myös hyvä näissä asioissa... mutta onkos hänkin kiinni siellä rakennushommissa, Nyörikaupalla, tai muulla? Voi, Voi... kun vain tietäisi mitä seuraavaksi...

Hotelli Wellamon Helmi

 Kauppakylä jäi keväisin usein joksikin aikaa mottiin, kun enää ei päässyt reellä ja vielä ei voinut kulkea kärryillä. Ainoa tapa kulkea oli jalan ja sekin hyvin hankalaa ja mitään suurempaa mikä ei käsissä kukenut, ei pystynyt kuljettamaan.
Kauppakylä sijaitsi laajalla mäkialueella ja lähti mihin ilmansuuntaan tahansa, kulki melkoisen syvän laaksomaisen alueen kautta. Notkelma seuraili  järven pohjukkaa ja notkelman pohjalla kulki järvestä lähtevä joki. Kaikki se kuritti tietä rinteillä aina keväisin. Eikä vain niin, että se muuttui alemmilla kohdilla mutavelliksi, vaan rinteiltä valuvien vesien ansiosta jopa niin, että pitkältä matkalta saattoi siitä sortua isoja osia. Tietä kohenneltiin heti, kun pystyi ja monesti vuoden aikanakin, eikä se  tullut kovin hyvään kuntoon oikein koskaan.

Nyt oli tie jälleen siinä kunnossa, että päästiin rautatieseisakkeelle, josta voitiin jatkaa matkaa. Niin itään kuin länteen ja nyt oli väki lähdössä länteen. 

Yhdellä jos toisella Kauppakylän henkilöllä oli eri syitä ottaa ja lähteä matkalle.
Sulevilla oli Helsinkiin lähtö ollut suunnitelmissa jo koko kevään, kuten joka vuosi. Pääsi käynnistämään jälleen uutta.  Afäärit olivat sujuneet ihan mukavasti ja nyt oli vihdoin tullut hetki lyhentää myös Kauppahuoneen viimeinen lainaerä Maggielle. Mutta erityisesti Sulevin mieltä kiehtoi se uusi hotelli - Wellamon Helmi, joka oli nyt isolta osaltaan avannut toimintaa ja  ovensa. Ja erityisesti Nystèn oli niin värikkäästi ja monisanaisesti maalaillut siitä kuvia koko talven, että olihan se pakko lähteä itse paikan päälle katsomaan. 

Samaan aamujunaan nousivat myös Suutari ja Suutarin Ulla. Olkoon tämä sitten jonkinlainen häämatka, hääpäivämatka ja anteeksipyyntömatka monista pitkiksi venyneistä reissuista, tuumi Suutari. Ja samalla häntä voisi vähän jo ennakkoon lepytellä niistä varmasti tulevistakin reissuista. Suutari tiesi hänellä olevan erityisen heikon luonteen ilon pitoon. Nyt Suutari oli tehnyt kovasti töitä koko talven ja oli varoissaan sen verran, että saattoi tämän matkan tehdä. Ja samalla kun sinne Helsinkiin mentiin, pääsi omin silmin ja käsin katsomaan myös materiaalivalikoimaa. Hienoja nahkoja erilaisiin jalkineisiin, vöihin ja remmeihin, joita Suutari myös teki. 

Seisakkeelle tulivat myös Filemon Pykälä nuorikkonsa Ofelian kanssa. Filemonilla oli mielessä puhtaasti nauttia Ofelian kanssa jännittävästä matkasta - ja tokihan hotelli Wellamon Helmen herkuista. Aina täytyy käyttää hyväkseen kokea uusia makuelämyksäa, siitä asiasta Filemon oli tehnyt melkein jo taidetta. Filemon piti Ofeliaan edelleen kuin kukkaa kämmenellään ja halusi aina yllättää hänet  ja tämä matka oli yksi sellainen.  Ofelia puolestaan suunnitteli, että samalla matkalla hän ehdottomasti halusi käydä kunnon paperikaupassa ja hankkia itselleen uuden kirjan, tahi pari. Hän oli ollut säästäväinen talousrahojen kanssa ja pistänyt sukanvarteen Sulevin Kauppahuoneella tekemiset. Eiköhän hän saisi jotain mieltä kiehtovaa hankittua, tuumi Ofelia ja katsoi hymyillen Filemoniaan.

Juna kulki aamupäivällä ja perillä oltiin vasta alkuillasta. Sellaiseen aikaan, että kaikki siirtyivät hotellille, haukkaamaan iltapalaa. Matkalla oli syöty junassa evääksi tehtyjä voileipiä, keitettyjä munia ja savustettua siankylkeä. Hörpätty piimää päälle ja mehua. Sulevi rouva-seurueineen, johon myös Aksenja Malakoff lukeutui, olivat käyneet asemaravintolassa lounaalla. Juna seisoi hieman pidempään sellaisella asemalla ja tavaraa purettiin ja lastattiin asemalaiturilla sillä aikaa. Sitten taas jatkettiin.

Juna kulki molempiin suuntiin aamulla ja illalla. Illalla lähtevään yöjunaan ei samana ilta ennättänyt, vaan jokaisella oli kaupunkiin sovittu kortteeri. Hotellin huoneet olivat suurimmksi osaksi vielä kiinni, eikä Suutarilla, tai Filemonilla olisi ollut varaakaan jäädä sinne.
Suutari ja Ulla yöpyivät Suutarin veljen  asunnolla ja  Filemon ja Ofelia olivat menossa Filemonin kollegan kotiin. Sulevi seurueineen, eivät hekään vielä yöpyneet hotellissa, vaan Maggien luona, jonka kanssa oli ne Kauppahuoneen asiatkin hoidettava.  Mutta ensin vietettäisiin iltaa itse hotellissa.
Ja nyt oltiin perillä. 

Hotelli oli hotelli Wellamon Helmi. Ja mikä helmi olikaan! Kadulta noustiin muutama porras ja ovisyvennyksestä astuttiin kellon kilkahduksen ilmoittamana kahvila Wellamoon. 

Suutarin Ullaa vähän jännitti, kun kahvila olikin paljon hienompi kuin oli osannut kuvitella. Kahvilassa oli pianisti ja laulajatar, jotka tarjoilivat musiikillista ohjelmaa vieraille. Jestas sentään...

Ulla istui pöytään ja Suutari kävi hakemassa mansikkakakkua. Ullalle oikein iso pala.Lupasivat tulla kaatamaan kahvia pöytään...

Filemon oli hänkin vallan häkellyksissään, vaikka koko junamatkan oli kuvaillut kaikille muille, kuinka tuttua tällainen kapunkilainen elämä oli. Mutta kun hän ensimmäiseksi oli kohdannut vallan upean daamin kahvila Wellamon tiskillä, joka oli jopa puhutellut häntä, ja taisi jotain sanoa ihan jollain vieraalla kielellä, oli  Filemom Pykälä mennyt äärettömän harvinaiseen tilaan; vallan sanattomaksi...
 Kottafftton.. jotain semmoista... se oli... mitähän, khööm khöööm, Ofeeeliaaa...

Kahvilan aulaan oli hiipinyt  tyttönen jonka tehtävänä oli kaupata kukkia hotellin vieraille. Tänään ei kukkia vielä ollut, mutta oli mukava hiipiä kuuntelemaan esitystä.

Kun itse kukin oli selvinnyt ensi hämmästyksestä  sisällä, oli samaan aikaan ulkona myös Kappakylän väkeä; Samalla junalla oli kaupunkiin saapununt myös Maija-Stiina, muurari Nystènin vaimo ja tytär Britta.
Muurari Nysten oli kotona yrittänyt selittää kahvila-Eedlan tuloa käsittämättömäksi ja Eedlan puheita vallan Eedlan oman mielikuvituksen tuotteeksi. Niissä ei kuulema ollut totuuden häivääkään. Kummasti Maija-Stiina oli vaistoavinaan Muurari Nystenissä sellaista huolta ja epävarmuutta jota ei ollut kohdannut aiemmin ja se sai Maija-Stiinan epäilemään miehensä puheita oikein tosissaan ja päätti, että kyllä piti kaivaa totuus esiin, päivänvaloon.

Nyt hän oli kaupungissa ja aikoi käydä haastattelemassa niitä, jotka olivat tavanneet Nysteniä hänen ollessaan hotellin rakennus hommissa.

Niin, kyllä se pitään tuolta aloittaa, tuumaa Maija-Stiina ja katsoo kahvila Wellamon ikkunoista epävarmana - kovin oli hienon näköinen paikka... ja päättäväisyys joka oli tullessa oikein puhkunut samaa tahtia junan kanssa, otti pienen taka-askelen.

Musiikki  kuului ulos, mutta myös virtasi hiljalleen hotellin aulaan..

Aulassa Sulevi seurueineen suunnittelivat yläkerran ruokasaliin siirtymistä. Ruokasalissa oli tarjolla voileipäpöytä ja oli sovittu, että nautitaan sen antimista illalliseksi.

Sulevin anoppi Elga Agnessa ei todellakaan aikonut nousta portaita, kun yläkerroksiin vei moderni,  huippu-uutuus;  hissilaite!

Hissiä kuljetti hissipoika, jonka Elga tenttasi alkajaisiksi, kuten miten hissi toimi, oliko se turvallinen, mitä jos se putoaisi.. ja miten ryhti oli tärkeämpiä asioita, moitteettoman asun lisäksi,  asiakkaita palvellessa... päätti hän lopuksi.

Uskaltautui sitten kyytiin.

Sulevi ja Edith lähtivät kipuamaan kaunista portaikkoa... ihailivat portaikon seinämaalauksia...

... ja hups heijaa! Sulevilla jalka lipsahti liukkaalla kivirapulla... onneksi ei sentään kierähtänyt alakertaan koko mies...

Nilkka vähän venähti, totesi Sulevi mutta ei antanut sen häiritä, vaan nautti täysin näkemästään. Ei ollut Nystén lasketellut luikuria kuvaillessaan hotelli Wellamon Helmen kauneutta ja moderneja ratkaisuja.

Yläkerran ruokasaliin oli Venny tullut kurkistamaan. Etsi silmillään Aksenjaa, vaan ei löytynyt täältäkään. Voi että oli mukava, kun ovet olivat auki ja vieraita riitti. Ja vielä mukavampaa, että tuttuja vieraita.

Sulevi ja Edith olivat päässeet myös saliin.

Sulevi vähän jo kiirehti seuruettaan pöytään...

...hän kun oli sopinut hieman ohjelmaa itselleen.

Rouvat jäivät odottamaan, ja lupasivat pärjätä -  tarjoilijat toivat juuri voileipäpöydän antimia sisään, ja  päästäisiin syömään.

Hotellin keittiössä oltiin työn touhussa ja tarjotin kerrallaan lähetettiin yläkerran ruokasaliin. Viimeiset lähtivät juuri, kun Sulevi saapui alas.

Sulevi oli kovin kiinnostunut keittiön toiminnoista.  Nystén oli senkin erikoisuuksista kertonut sangen laveasti ja Sulevi halusi nähdä kaiken omin silmin.

Kaikki uusi tekniikka ja toiminta kiehtoi ja se, että voiko niistä olla hyöytyä kotikylässä. Joko kauppahuoneella, tai sitten voisiko niiden ympärille rakentaa jotain uutta. 

Vesi joka juoksi putkea pitkin altaaseen ja sitten putkea pitkin altaasta jälleen ulos, viemäriin ja jonnekin... 
Kyllä, kyllä... kyllä tällainen olisi vallan hienoa - että itsekseen tulee ja menee... Mitenkäs tämä toimii talvella...

Ja sitten tämä huippu-uutuus; kylmänä pitävä kaappi!

£

Siellä sitä säilyi makkara ja syltty poikineen, voit ja kermat ja muut, joiden säilyminen oli etenkin kesäaikaan kovin haasteellista ja  piti muutoin taituroida jäiden kanssa.
Keittiömestari kertoi hienosta keittiöstä oikein mielellään.

Hän oli kovin ylpeä keittiöstä ja sen hienouksista ja vaikka olikin lupautunut olemaan vain siihen saakka, että hotellin keittiöön löytyy sopiva ja pätevä henkilö, ei nyt enää pistänyt pahakseen, vaikka pesti venyisikin pidemmäksi aikaa.

Kahvilan puolella vieraat viihtyivät...

... ja isona osana oli pianisti ja upeaääninen solisti.

Samaan aikaan yläkerrassa, 
toisen kerroksen juhlasalista,  oli pieni arvokkaiden rouvien ryhmä löytänyt rauhallisen paikan.

 Saivat keskustella kuulumiset kunnolla, ilman ylimääräisiä korvia.  Seurueeseen kuuluivat kapunkiin Sulevin matkaan lähtenyt Aksenja Malakoff, Maggie, jota Sulevi oli tullut itse myös tapaamaan ja itse hotellin johtajatar Sofia Tjäder, joka oli, ja syystäkin, erittäin ylpeä aikaansaannoksestaan. 

Itse juhlasali oli suuri ja siellä oli mahdollista järjestää erilaisia juhlia ja hotellin ohjelmia -  kuten uudenvuoden vastaanottotanssiaiset, innostui Aksenjakin ja muistoissaan lennähti jonnekin kauas;  kynttelikköjen valaisemaan hämyiseen saliin, jossa kevein askelin liiteli Olegin käsivarsilla, orkesterin soittaessa keinuvia säveliä. Muistaa, miten salaa katsahti tanssin pyörteissä Olegin kirkkaisiin silmiin, punehtuen... ja käsi joka hansikoitua Aksenjan kättä piteli, tuntui niin yhteen sopivalta ja vakaan turvalliselta. Uumalla toinen, vaikka keveästi vain koskettaen, tuntui kuumalta silkin läpi. 

Tjaahh...niin, voi miten aika oli rientänyt niistä hetkistä... ja etsii vaivihkaa hihansuusta pitsireunaisen pienen liinan. 

Kahvila Wellamossa Suutarin ilokin oli noussut monta piirua, kun Ulla oli suopeasti luvannut, että Suutari sai hakea yhden krogin... vain yhden, näin hienon matkan ja päivän kunniaksi.

Hotellin johtatar oli jättänyt aiemman seurueensa ja kiersi nyt ruokasalissa tervehtimässä vieraita.

Edithin tiesikin ja Sulevin. 

Sulevin anoppi piti äärimäisen huonona, että Sulevi loisti poissaolollaan, silloin kuin tärkeät henkilöt liikkuivat.

 
Elga Agnessa lähti johtajattaren poistuttua katsomaan mihin Sulevi oli jäänyt. Ja vaikka hieno rouva ei koskaan harhaillut julkisilla paikoilla, niin tämä oli ehkä vähän erilainen tilanne, hotellin vieraita kun oltiin. 

Ooo, Sulevi, Kauppias Sulevi Karlsson - kyllä, kyllä tunnemme, erittäin hyvin. 

Se tuli selville Elgalle, kun oli miestä kysynyt - vaikka hieno rouva ei miesten perään kysellytkään, mutta olihan tämä hieman eri asia sentään.  Niin, tunnetu oli,  muttei löytynyt.
Maggie rauhoitti, että kyllä se löytyy ja samalla kertonut, että kärryt hakisivat hotellillta, joilla siirryttäisiin hänen taloonsa sitten yökortteeriin. 

Kaupungissa oli Kauppakyläläisille tuttujakin. Viki, joka oli muutaman kevätkuukauden viettänyt kaupungissa töiden perässä. Nyt voisi lähteä vaikka kesäisiin tunnelmiin Kauppakylälle, ilahtuen tuumasi, kun näki kahvilan tuttuja täynnä.

Perskules, Suutari!

Ulla nautti suunnattomasti niin kakuista, kuin kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Ja Suutarikin oli hyvällä tuulella ja hauskuutti Ullaansa. Monta ikävämpää asiaa oli siirtynyt pikkuhiljaa mielestä, haalistunut ja vallan haihtunut.

Se, että pöytään tuli lisää väkeä, ei sekään haitannut Ullaa...

 

Ja vaikka olisi nähnyt ulkona kurkkivan Nystenin, ei olisi tänään harmittanut sekään

Viimein oli Maija-Stiina rohkaissut mielensä ja tullut kahvilan myyjättäreltä kyselemään, muistiko muurari Nysteniä, oli ollut täällä viime syksynä töissä ja muistiko missä oli kortteerannut ja millaisessa seurassa... mistä voisi kysyä lisää...

Pikku Britta katseli ihmeissään kaikkea, niin kaunista, valoja, ääniä, värejä -  ja tuolla oli niin kaunis tyttökin -  sillä oli ihana mekko ja pitkät kiharat ja voi miten kauniit kengät...

... työttö oli jäänyt kuuntelemaan laulajattaren ja pianistin mukaansa tempaavia säveliä ja pianon  kiihtyvämpiä, aivan uudenlaisia rytmejä.