Aamun tapaamisia Kauppahuoneella

Vihdoinkin! tuumi Sulevi ja kopisteli suurimpia lumia Kauppahuoneen portaille. Arki koitti ja Kaupahuoneen ovet sai jälleen avata. 

Pitkien pyhän seutujen jälkeen oli virkistävää päästä jälleen työn ääreen. Vaikka juhlapyhien vietto olikin sujunut ihan mukavissa merkeissä seurustelun ja herkkujen parissa (ihan piti housunkaulusta vähän höllätä), niin kyllä ei kunnon afäärejä mikään voita. 

Ajanvietteenä pelailtiin dominoa, shakkia ja Verner Duskullilla oli uusi Sampo-noppapeli johon tutustuttiin.  Peli kuljetti Kalevalan maailmaan ja Verner oli siitä kovin innoissaan, tietysti, kun Lönnrotin suuri ihailija oli.  No, ainakin naisväki nauroi ja olivat jopa riehaantua, mutta niinhän heillä oli tapana tehdä pelien tuoksinassa. Eritoten skruuvin peluun. Monta tuntia saatettiinkin skruuvia  pelata, mutta naisväen riehaannuttua ihan mahdottomasti, tilannetta rauhoitettiin ja miehissä vetäydyttiin muiden korttipelien ääreen ja naisväki sai rauhoittua ja toimittaa askareitaan.
Mukavaa oli myös kuunnella tarinoita. Etenkin Verner Duskullin tarinoita. Hän kun oli näytteiden keruu matkoillaan kiertänyt vähän siellä ja täällä. Kaikenlaista oli matkoilla sattunut ja tapahtunut ja niitä yhdessä ihmeteltiin. Kertojanakin Duskull oli mukaansa tempaava, osasi niin värittää kaikille näkyväksi sanomansa.

No niin, onkohan täällä kaikki kunnossa.

Sulevi antaa silmänsä kiertää tutkivasti ja hyvin näytti kaikki olevan niin kuin piti. 

Sulevi arvasi, että Ofelia oli varmasti käynyt pyhienkin aikana pitämässä kauppaa järjestyksessä...

...oikonut tarvaroita ja pyyhkinyt pölyjä...

Katsonut, että kaikki on tuoretta ja myyntikuntoista...

... Sulevi kun oli antanut luvan tupien väelle tuoda myyntiin säilöttyjä asiota näin talvella sisälle kauppaan.

Kesällä oli lupa myydä niitä pihalla, muta talvella jäätyivät herkästi, niin oli sovittu, että sisälle.

Kaupan toinen pääty, jossa oli käsityötarvikkeita, silkkinauhoja ja pitsejä, oli Sulevi tehnyt hyllyn päätyyn tilaa.

Sinne hän oli asennuttanut konttoristaan oman telefoonikoneensa. 

Kun alhaalla oli silmämääräinen tarkistus tehty ja Ofeliakin saapunut, Sulevi kapusi yläkerran konttoriinsa.

Sulevi oli hermostunut telefooni-ralliin. Kun sentraali oli saatu kylälle, olikin yhdellä jos toisella, äkkinäistä asiaa jos jonnekin, jota ei ennättänyt hoitaa postitse.
Telefoonikoneita oli Villa Malakoffissa ja Voudin virkatalossa, mutta kumpaankaan ei kansa tohtinut mennä asioitaan puhumaan. Sentraalissakin kone oli, mutta eihän sielläkään voinut omiaan puhua, kun samalla siellä välitettiin ja tilattiin yhteyksiä. Myös Syreenitalossa oli kone, mutta siellä oli sellainen lasten ralli, ettei siellä ollut oikein rauhaa asioitaan hoitaa.

 Sulevin konttori oli muodostunut ainoaksi paikaksi, jossa voisi pyytää saada hoitaa asiat telefoonilla. Ja siihen trafiikkiin oli Sulevi kyllästynyt ja siirrättänyt koneensa alas. Omat afäärit kyllä nyt kärsivät ja Sulevi olikin tilannut konttorille uuden linjan ja koneen, vaikka hirvitti maksaa kahdesta koneesta telefooni veroa, se tekisi sitten jo 25 markkaa. Mutta muutakaan ei ollut keksinyt, kun ei hennonnut olla jyrkkä ja kieltää koneen käyttö. 

Tämäkään aamu ei tuonut poikkeusta. Telefoonille oli heti jonoa. Ostaisivat yhtä ahkerasti, tuumi Sulevi.

Pehtoorin asioita tuli tytär Kreetta hoitamaan...

... ja kaupunkiin oli taas Maija-Stiina tilaamassa omaansa....

Ja pikku Britta jännitti aivan hirmuisesti koko tilannetta, ja etenkin tuota kummaa kapinetta.

Kekäläisen Viktor oli tullut lämmittelemään sisään kauppa-huoneeseen ja odotti, jos saisi juttu seuraa. Antoi samalla silmänsä viipyillä kaupan naisväessä. Kovin oli verevää joukkoa... Viktor oli viihtynyt jo pidemmän aikaa kylän asukkaana. Kylä oli mukava ja oli sitä työnpuoltakin ollut sen verran, että,  pysyi leivässä.

Myös kylän asukkaat olivat ystävällisiä. Kappalaisen puolisokin oli aina iloinen ja lausui jonkin ystävällisen sanan kohdattaessa - myös Vikille

Ja oli mukavan näköinenkin.

Maija-Stiina, muurari Nysténin eukko, oli taas puolestaan kovin näreissään Vikille, eikä lausunut yhtään ystävällistä sanaa. Oli vahvasti sitä mieltä, että Helsingistä  Kauppakylälle, muurari Nysténin jäljille ilmestynyt kahvilamyyjä, oli jotenkin ollut myös Vikin tiedossa ja hän olisi asiassa ikäänkuin ihan rikostoveri. Se ei niin pitänyt paikkaansa! muurari Nysten osasi soppansa keitellä ihan itse, mutta sitä ei Maija-Stiina uskonut. Ja kappas! siinähän he taas oliva samaan aikaan...Maija-Stiina ja  Eedla, päivästä saattoi tulla ihan viihdyttävä!

Viki ei kyllä ymmärtänyt, miksi Nystén oli Eedlaan haksahtanut ja sotkenut mukavan elämänsä - tehköön kuinka hyviä Lindströmin pihvejä tahansa. Kyllä Maija-Stiina oli mukavampi katsella.

Ja siellähän se kaupan takana pihamaalla, nojaili omaan seinustaansa, itse muurari Nysténkin. 

Ja tokihan siellä oli myös Suutari ja Jokakylän Kallekin.  Aamun ensi kuulumiset piti vaihtaa  ja sen jälkeen sitä voi jatkaa töidensä pariin. Kellä niitä sitten oli tiedossa.

Pihamaalla oli torikojuun tullut toinen Suutarin tyttäristä. Ulla oli vähän heikon oloinen, eikä arvannut tulla ulkoilmaan seisoskelemaan. Mikä lie tulossa, ja tiedä miten sitten,  kehkeytyisi joksikin pahaksi taudiksi.

Myös Otto Iivari Timmerman oli kärrännyt kalakärrynsä keskelle pihaa ja toivoi ettei päivä äityisi kovin kirpeäksi pakkasen suhteen, ei olisi suotavaa kalojen jäätyä. 

Nurkan takaa tulla pölähtivät kelkalla pihaan Sulevin Henrietta, Pehtoorin Stiinan lykkimänä. Olivat tulleet yhtä matkaa Stiinan siskon Kreetan kanssa ja jäivät ihmettelemään pihassa olevia. Odottelivat siinä, että Kreetta saisi telefooniasian kaupalla hoidettua.

Pihassa olikin katsomista... hienoja rouvia...

Sulevin anoppi, Elga Agnessa, olikin ihmetyksen arvoinen; uusi ihminen kylällä ja niin erityisen hieno. Hienot vaatteet, ja hienon näköinen muutenkin, ihan vähän pelottavankin, supsuttivat tytöt toisilleen.

ja Sulevin vaimo Edith - hän oli tyttöjen mielestä yksinkertaisesti vain niin kaunis. Tuoksuikin kauniille.

Sentraalin Elsi-Kanerva oli lähtenyt kaupalle myös. Oli pitkien pyhien aikana ollut kovin paljon yksin vastuussa sentraalin hoidosta, mutta nyt oli Ofelian sisar tullut tuuraamaan ja Elsi-Kanerva pääsi katsomaan mitä kylälle kuului. Olihan hän ollut jouluaterialla poikansa Åmarin (ruotsalaisten Å:lla) ja Lydian tuvalla ja nauttinut joulunvietosta ja sen tuomasta pikkulasten ilosta ja innosta, mutta oli hän vähän murheissaan ja ehkä vähän huolissaankin. Hänen läheinen, hyvin läheinen ystävänsä Rakennusmestari Juvonen Helsingistä, oli luvannut telefoneerata hänelle joulun pyhinä, mutta mitään yhteyttä ei tullut. Elsi-Kanerva ei oikein tiennyt mihin Helsingissä olisi voinut, tai kehdannut olla yhteydessä ja kysyä, oliko jotain sattunut ja oliko Juvosella kaikki hyvin. Ei auttanut kuin odotella, josko tulisi kirje, tai kortti, joskus Juvonen pisti jonkun rivin postiin. Itse asiassa, postin oli se, mitä varten Elsi-Kanerva oli kaupalle tullut.

Ilma oli kehkeytymässä varsin mukavaksi, ei satanut tällä hetkellä ja lämpötila oli juuri nollassa. Itse asiassa näytti siltä, että saattaisi päivä ihan kirkastua. Hento, huilumainen ääni kuului...

... jahas, olikos se pihakuusessa tutkaileva punatulkku!?

Syyllinen löytyikin alempaa; Sulevin juoksupoika pisti viheltäen mennessään.

Kovin kiireellä tuli ovesta, ja suuntasi asemalle vievälle tielle...

Mutkassa tuli vastaan Birger Julkunen. Birger oli aamupuuron nautittua pistänyt karvahatun päähänsä ja astellut sitten Pensionaatti Villi Helmen portista kylänraitille.  Niin oli pelattu skruuvia ja nautittu tsajua ja toteja illat ja vähän päivätkin,  että nyt pieni kävely raittiissa ilmassa teki hyvää. Jaksoi sitten palata puoliselle.

No mutta hyvää päivää - tervehtii Elsi-Kanervaa erittäin ilahtuneena. Birgerin mielestä Elsi-Kanerva oli kerrassaan viehättävä naisihminen. Hymyilevä ja ystävällinen ja hänestä välittyi sellaista... lämpöä - niin, kyllä! Juuri lämpöä - ja Birger seisahtaa pihaan niille sijoilleen, pysäyttäen siihen Elsi-Kanerankin menon.

Pihaan asteli hidastuvin askelin turkiksissaan myös itse Aksenja Malakoff.

Edith tervehtii ja kiittää viimeisestä. Kysyy äidiltään, josko siirryttäisiin kaikki Pensionaatti Villi Helmeen tsajulle. Aksenja olisi lämpimästi tervetullut vastavuoroisesti vierailulle.

Aksenja vetää vielä henkeä, ei saa heti sanotuksi mitään. Pistää hengästymään, vaikka yritti miten rauhallisesti tulla ylös mäen Kauppahuoneelle. Mutta jännitys oli ajanut, kuin tuupannut selästä vauhtia. Sama, mikä oli saanut hänet ylipäätään lähtemään itse ja jalan matkaan. Postiahan hänkin oli lähtenyt kysymään. Ei ollut malttanut odottaa, että joku olisi lähtenyt asioille ja samalla noutanut postin, vaan piti kiirehtiä itse. 

Uutta kirjettä Ranskanmaalta ei ollut kuulunut. Ei niin mitään uutta tietoa Heblan voinnista, tai hänen paluustaan. Aikataulustaan. 

Eikä yhtään mitään Heblan mahdollisesta saattajasta.

Huoli oli suuri, mutta kyllä päivä päivältä voimistuen, lepatti rinnassa, erityisesti jännitys.

"Siinä sen on nyt hyvä"!

Kauppakylän keväässä kylän kukot olivat jälleen kilvan herätelleet omat väkensä ja siinä samalla myös Pensionaatti Villi Helmen yläkerrassa nukkuneet asukkaat.

Yhdessä päätyhuoneen kamarissa Sulevi asetti hatun päähänsä ja oli aikeissa lähteä Vanhaan Malakoffiin. Oli asioita, jotka nyt näyttivät nytkähtävän mukavasti liikkeelle ja niistä piti päästä haastelemaan Aksenjan kanssa.

Toisessa kamarissa lähtöä maastoon ja kevääseen heräävään metsään suunnitteli Verner Duskull. Johanna oli luvannut vielä eväät päivän retkeä varten. Läheiselle suolle oli ilmestynyt laulujoutsen-pari pesänteko puuhaan ja kahlaajia, joita Verner ei ollut saanut vielä tunnistettua, oli ilmestynyt suon laitaan. Kevät oli täällä sangen kiihdyttävää aikkaa, tunsi Verner ja tiesi tehneensä oikean päätöksen jäädessää toistaiseksi sijoilleen.

Kolmannessa kamarissa vasta heräämistään teki Birjer Julkunen. Oman palvelijan puutos aiheutti useimpina aamuina sen, että aamiainen oli jo syöty ja Birjer sai laskeutua keittiöön nauttimaan oman osansa aamun ateriasta. Saliin hänelle sitä ei enää ennättänyt kukaan kattaa. Oli jo lounaan valmistelut kovassa käynnissä. Jotain piti tälle asialle tehdä, tuumi Birjer ja haukotteli täkin lämpöön.

Neljännestä kamarista oli Elsi-Kanerva jo lähtenyt lintujen konsertin siivittämänä kohti kylän laitaa. Aamiaisen jälkeen hän oli heittänyt villatakin harteilleen; oli jo aamusta lämpötila mukavasti kivunnut lähentelemään 20 astettta. Aksenja oli pyytänyt häntä käymään. Oli luvannut tarjottavan borssikeittoa jutustelun lomaan. Se olikin Perämeren Pohjukasta tulevalle Elsi-Kanervalle harvinaisempaan herkkua. Kyllähän sekin siivitti askelta.

 Ojanpenkalla kukkivat keltaisenaan leskenlehdet ja lähellä ojan pohjaa rentukat. Se oli yksi Elsi-Kanervan lempikukista.

Aamiaisen jälkeen oli naisväki jäänyt oleskeluhuoneeseen. Esther suunnitteli Villi Helmen emännän Anna Snitkinan kanssa lähtöä miehensä Sulevin Kauppahuonelle. Sulevi oli kertonut, että Kauppahuoneelle oli tullut pitsejä ja nauhoja, joita koskaan ei ollut liikaa. Niillä sai leningit mukavasti uudistettua ja muodistettua.

Alakerran keittiössä oli Tyttö nostanut kaapista pöydälle posliinisen vadin. Tarkoitus oli vatkata päivälliselle ajatellut plinitaikina turpoamaan.
Johannna katsoi kulhoa ja oli tunistavinaan sen... Mistä kummasta tämä astia on tullut tänne?!
Tyttö kurkkasi astiaa ja totesi tuoneensa sen taloon.
No mistä ihmeestä sinä olet sen saanut, kysyy Johanna?... Tyttö kertoi, että Jokakylän Kalle on tuonut sen päivänä eräänä kotiin ja Kalle kertonut puolestaaan ottaneensa sen talteen kylän lapsilta. Lapset olivat keitelleet siinä kurapuuroa, kun Kalle oli kiinnittänyt siihen huomion. Se oli aivan liian kaunis ja kallisarvoisen näköinen lasten leikkeihin, ja kun lapsetkaan eivät sitä omakseen osanneet kertoa, vaan sanoivat löytäneensä sen Villa Malakoffin palon jälkeen sen raunioiden läheltä. oli Kalle ottanut sen mukaansa. Tyttö oli puolestaan tuumannut, että se oli liian hieno heidän pienen töllin tarpeisiin ja tuonut sen mukanaan Villi Helmen keittiöön. No mutta, minä kyllä tunnen tämän astian, pätti Johanna ja ryhtyi järjestämään astian kohtaloa...

Kuin kutsusta, ilmestyi Sulevi keittiöön. Usein hän halusi tietää olisiko jotain tarvetta kaupasta, kun hän illalla palaisi, mutta Sulevi huomasi, että mielessä myös mukavasti läikähti, kun sai hetken katsahtaa Johannan sirkeisiin silmiin.  Sulevilla oli myös vahvistunut tunne, että Johanna oli antanut  hänelle anteeksi.

Johanna oli paketoinut astiaa paperiin ja vannotti Sulevia olemaan varovainen ja viemään sen suorinta tietä perille. Ja senhän Sulevi tietysti lupasi. Oikein mielellään.

Tällä välin oli Elsi-Kanerva jo päässyt kylän laidalle ja Vanhan Malakoffin saliin. Hän oli hiukan kuumissaan, niin oli tulossa lämmin päivä.

Anna kantoi borssikeiton ja kulhot saliin ja ryhtyi kattamaan niitä pöytään. Ensin syötäisiin ja sitten vasta puhuttaisiin. Täydellä vatsalla oli paljon helpompi tehdä päätöksiä, tuumi Aksenja.

Hyvää päivää kaikille, huudahti salin suulla Sulevi.

Minulla on kuulkaa, Aksenja hyvä, yllätys...

Tehdäänpäs tilaa siihen pöydälle... saan tämän laskettua siihen, niin näet..
No mitä ihmettä sitä Sulevi nyt...

Ei hyvänen aika... onkos se...

Kyllä, se se on!

Voi Sulevi hyvä, et arvaakaan miten onnelliseksi sinä minut teit!
Luulin tämä olevan jo iäksi menneen...
Miten ihmeessä se on nyt tässä!?

Tämän kulhon sain häälahjaksi äidiltäni. Se kulki tänne Vanhaan Malakoffiin kanssani, kauan sitten, kun nuorikkona tänne tulin. Meidät oli vihitty kesällä täällä, Olegin kotona, mutta palasin häiden jälkeen loppukesällä vielä Pietariin ja odotimme rekikelejä. Tarkoitukseni oli tuoda muuttokuormassa perimäni salin kalusto ja muutaman arkullisen vaatetavaraa ja reellä tehtävä matka oli parempi kuin kiesikyyti kesällä.
Talvella olikin hyvät ja kireät pakkaset ja pääsimme hyödyntämään  jäätietä ja oikaisemaan pitkän matkan.
Kuu valaisi matkaa, järven selkiä ajettaessa kyyti oli tasaista ja turkisten sisällä ei tuntenut kylmää lainkaa, muisteli Aksenja. Ja siinä Olegin vierellä ei olisi muutenkaan sitä tainnut tuntea, hymyilee Aksenja jonnekkin kauas...

Aksenjan lapsenlapset kerääntyivät myös ihmettelemään kulhon löytymistä ja sen tarinaa...

Oli kovin lähellä, että astia ei olisi koskaan päässyt Malakoffiin, kertoo Aksenja.
Yhdessä vaiheessa nimittäin kuulimme yht´äkkiä susien ulvontaa aivan läheltä ja kannoiltamme ja ajoimme ihan hurjaa kyytiä. Hevoset juoksivat, raukat, kuin nuolen lailla, saaden pelosta uutta voimaa. Sudet seurasivat ja olimme jo valmiit jättämään matka-arkut kyydistä, saadaksemme hevosten taakkaa kevennettyä, mutta sitten sudet ihmeeksemme luovuttivat. Näin matkatavarat säilyivät. Niiden mukana tämä kulho, sanoo Aksenja ja ottaa kulhon hellästi syliinsä.
Yövyimme matkalla kahdessa eri tuvassa ja kaiken muun ajan ajoimme ja kun pääsimme vihdoin tänne perille, oli kulho ensimmäinen jonka asetin oman salini pöydälle.  Siinä pidettiin usein hedelmiä, tai veteen taiteltuja ruusun kukintoja, tuoksuja tuomaan.

Aksenja nostaa kulhoa, varovaisesti, rakkaasti...
Hän asetti kulhon ruokasalin pöydälle, katseli sitä hetken ja sanoi: " Kuusikymmentä vuotta se on kulkenut kädestä käteen, huoneesta huoneeseen ja pöydältä pöydälle. Siinä sen on nyt hyvä"!