"Siinä sen on nyt hyvä"!

Kauppakylän keväässä kylän kukot olivat jälleen kilvan herätelleet omat väkensä ja siinä samalla myös Pensionaatti Villi Helmen yläkerrassa nukkuneet asukkaat.

Yhdessä päätyhuoneen kamarissa Sulevi asetti hatun päähänsä ja oli aikeissa lähteä Vanhaan Malakoffiin. Oli asioita, jotka nyt näyttivät nytkähtävän mukavasti liikkeelle ja niistä piti päästä haastelemaan Aksenjan kanssa.

Toisessa kamarissa lähtöä maastoon ja kevääseen heräävään metsään suunnitteli Verner Duskull. Johanna oli luvannut vielä eväät päivän retkeä varten. Läheiselle suolle oli ilmestynyt laulujoutsen-pari pesänteko puuhaan ja kahlaajia, joita Verner ei ollut saanut vielä tunnistettua, oli ilmestynyt suon laitaan. Kevät oli täällä sangen kiihdyttävää aikkaa, tunsi Verner ja tiesi tehneensä oikean päätöksen jäädessää toistaiseksi sijoilleen.

Kolmannessa kamarissa vasta heräämistään teki Birjer Julkunen. Oman palvelijan puutos aiheutti useimpina aamuina sen, että aamiainen oli jo syöty ja Birjer sai laskeutua keittiöön nauttimaan oman osansa aamun ateriasta. Saliin hänelle sitä ei enää ennättänyt kukaan kattaa. Oli jo lounaan valmistelut kovassa käynnissä. Jotain piti tälle asialle tehdä, tuumi Birjer ja haukotteli täkin lämpöön.

Neljännestä kamarista oli Elsi-Kanerva jo lähtenyt lintujen konsertin siivittämänä kohti kylän laitaa. Aamiaisen jälkeen hän oli heittänyt villatakin harteilleen; oli jo aamusta lämpötila mukavasti kivunnut lähentelemään 20 astettta. Aksenja oli pyytänyt häntä käymään. Oli luvannut tarjottavan borssikeittoa jutustelun lomaan. Se olikin Perämeren Pohjukasta tulevalle Elsi-Kanervalle harvinaisempaan herkkua. Kyllähän sekin siivitti askelta.

 Ojanpenkalla kukkivat keltaisenaan leskenlehdet ja lähellä ojan pohjaa rentukat. Se oli yksi Elsi-Kanervan lempikukista.

Aamiaisen jälkeen oli naisväki jäänyt oleskeluhuoneeseen. Esther suunnitteli Villi Helmen emännän Anna Snitkinan kanssa lähtöä miehensä Sulevin Kauppahuonelle. Sulevi oli kertonut, että Kauppahuoneelle oli tullut pitsejä ja nauhoja, joita koskaan ei ollut liikaa. Niillä sai leningit mukavasti uudistettua ja muodistettua.

Alakerran keittiössä oli Tyttö nostanut kaapista pöydälle posliinisen vadin. Tarkoitus oli vatkata päivälliselle ajatellut plinitaikina turpoamaan.
Johannna katsoi kulhoa ja oli tunistavinaan sen... Mistä kummasta tämä astia on tullut tänne?!
Tyttö kurkkasi astiaa ja totesi tuoneensa sen taloon.
No mistä ihmeestä sinä olet sen saanut, kysyy Johanna?... Tyttö kertoi, että Jokakylän Kalle on tuonut sen päivänä eräänä kotiin ja Kalle kertonut puolestaaan ottaneensa sen talteen kylän lapsilta. Lapset olivat keitelleet siinä kurapuuroa, kun Kalle oli kiinnittänyt siihen huomion. Se oli aivan liian kaunis ja kallisarvoisen näköinen lasten leikkeihin, ja kun lapsetkaan eivät sitä omakseen osanneet kertoa, vaan sanoivat löytäneensä sen Villa Malakoffin palon jälkeen sen raunioiden läheltä. oli Kalle ottanut sen mukaansa. Tyttö oli puolestaan tuumannut, että se oli liian hieno heidän pienen töllin tarpeisiin ja tuonut sen mukanaan Villi Helmen keittiöön. No mutta, minä kyllä tunnen tämän astian, pätti Johanna ja ryhtyi järjestämään astian kohtaloa...

Kuin kutsusta, ilmestyi Sulevi keittiöön. Usein hän halusi tietää olisiko jotain tarvetta kaupasta, kun hän illalla palaisi, mutta Sulevi huomasi, että mielessä myös mukavasti läikähti, kun sai hetken katsahtaa Johannan sirkeisiin silmiin.  Sulevilla oli myös vahvistunut tunne, että Johanna oli antanut  hänelle anteeksi.

Johanna oli paketoinut astiaa paperiin ja vannotti Sulevia olemaan varovainen ja viemään sen suorinta tietä perille. Ja senhän Sulevi tietysti lupasi. Oikein mielellään.

Tällä välin oli Elsi-Kanerva jo päässyt kylän laidalle ja Vanhan Malakoffin saliin. Hän oli hiukan kuumissaan, niin oli tulossa lämmin päivä.

Anna kantoi borssikeiton ja kulhot saliin ja ryhtyi kattamaan niitä pöytään. Ensin syötäisiin ja sitten vasta puhuttaisiin. Täydellä vatsalla oli paljon helpompi tehdä päätöksiä, tuumi Aksenja.

Hyvää päivää kaikille, huudahti salin suulla Sulevi.

Minulla on kuulkaa, Aksenja hyvä, yllätys...

Tehdäänpäs tilaa siihen pöydälle... saan tämän laskettua siihen, niin näet..
No mitä ihmettä sitä Sulevi nyt...

Ei hyvänen aika... onkos se...

Kyllä, se se on!

Voi Sulevi hyvä, et arvaakaan miten onnelliseksi sinä minut teit!
Luulin tämä olevan jo iäksi menneen...
Miten ihmeessä se on nyt tässä!?

Tämän kulhon sain häälahjaksi äidiltäni. Se kulki tänne Vanhaan Malakoffiin kanssani, kauan sitten, kun nuorikkona tänne tulin. Meidät oli vihitty kesällä täällä, Olegin kotona, mutta palasin häiden jälkeen loppukesällä vielä Pietariin ja odotimme rekikelejä. Tarkoitukseni oli tuoda muuttokuormassa perimäni salin kalusto ja muutaman arkullisen vaatetavaraa ja reellä tehtävä matka oli parempi kuin kiesikyyti kesällä.
Talvella olikin hyvät ja kireät pakkaset ja pääsimme hyödyntämään  jäätietä ja oikaisemaan pitkän matkan.
Kuu valaisi matkaa, järven selkiä ajettaessa kyyti oli tasaista ja turkisten sisällä ei tuntenut kylmää lainkaa, muisteli Aksenja. Ja siinä Olegin vierellä ei olisi muutenkaan sitä tainnut tuntea, hymyilee Aksenja jonnekkin kauas...

Aksenjan lapsenlapset kerääntyivät myös ihmettelemään kulhon löytymistä ja sen tarinaa...

Oli kovin lähellä, että astia ei olisi koskaan päässyt Malakoffiin, kertoo Aksenja.
Yhdessä vaiheessa nimittäin kuulimme yht´äkkiä susien ulvontaa aivan läheltä ja kannoiltamme ja ajoimme ihan hurjaa kyytiä. Hevoset juoksivat, raukat, kuin nuolen lailla, saaden pelosta uutta voimaa. Sudet seurasivat ja olimme jo valmiit jättämään matka-arkut kyydistä, saadaksemme hevosten taakkaa kevennettyä, mutta sitten sudet ihmeeksemme luovuttivat. Näin matkatavarat säilyivät. Niiden mukana tämä kulho, sanoo Aksenja ja ottaa kulhon hellästi syliinsä.
Yövyimme matkalla kahdessa eri tuvassa ja kaiken muun ajan ajoimme ja kun pääsimme vihdoin tänne perille, oli kulho ensimmäinen jonka asetin oman salini pöydälle.  Siinä pidettiin usein hedelmiä, tai veteen taiteltuja ruusun kukintoja, tuoksuja tuomaan.

Aksenja nostaa kulhoa, varovaisesti, rakkaasti...
Hän asetti kulhon ruokasalin pöydälle, katseli sitä hetken ja sanoi: " Kuusikymmentä vuotta se on kulkenut kädestä käteen, huoneesta huoneeseen ja pöydältä pöydälle. Siinä sen on nyt hyvä"!

Voudin Virkatalo

Kesällä oli vietetty Filemon Pykälän ja Ofelian suuret häät. Häälahjaksi tuore pari sai pienen talon. Voudille virkatalon.

Sitä piti hieman remontoida ennen kuin sinne päästiin asumaan. Pientä kunnostusta siis loppukesällä...

 Talo saa hirsiseinät...

Mikähän talon väriksi...

Sitten ikkunoita paranneltiin, listoja ja listoja, koristeita, ovea ...

Sitten jo tapetit

Ja lopullinen muoto...

 Ja vihdoin, ennen joulua pääsivät Ofelia ja Filemon muuttamaan. Muuttokuormassa oli myös Ofelian Lumi-kissa, joka on ollut kaikesta vähän hämillään.

Filemon naulasi onnenkengän oven yläpuolelle muuttopäivänä, ollen varma, että onni ja ilo muuttaisi taloon samalla ja pysyisi siellä.

Filemon oli iloinen, että vihdoin hänellä oli oma virkatalo. Tosin hän oli ajatellut hieman kookkaampaa taloa...

Asuinhuone olisi ollut hänen toivomansa virkahuoneen kokoinen ja nyt virkahuoneena oleva pieni tila olisi ollut oiva tyrmä.
Ei sitä kovin usein kylällä tyrmälle  ollut käyttöä. Luojan kiitos, melko tolkullista ja lain kuuliaista väkeä oli Kauppakylän väki. Mutta silloin tällöin, oli ollut tarve korjata talteen väkijuomien riehaannuttamia uroita jotka mittelivät voimiaan joko keskenään, tahi voimansa tunnossa muutoin kylvivät ympärilleen pahennusta, tai jopa pelkoa.
Siihen pitää käyttää jatkossakin kylän aittoja, joissa on lujat ovet ja ikkunattomat hirsiseinät.

No, kuitenkin eteisestä pääsi voudin kansliaan.  Sinne Filemon oli teettänyt puusepällä tilaan sopivan kirjahyllystön ja kansliapöydän. Pöydän eteen voisi hankkia asioivalle tuolin.
Tosin seisottaminenkin oli joskus hyvä keino pitää asiat oikeassa järjestyksessä..
Asiaa piti miettiä.

Kanslian virkapaperit ja arkistot oli vielä muuttamatta edellisestä.
Hyvää oli tässä uudessa tietysti se, että se sijaitsi keskemmällä  kylää. Karlssonin Kauppahuonetta vastapäätä. Pystyi paremmin seuraamaan yleistä järjestystä. Kauppahuoneen tienoo, kun tuppasi keräämään kaikki jouten olevat ja oudot kulkijat.

Pitääkin syödä ja lähteä kierrokselle katsomaan, että kaikki on kylällä järjestyksessä. Ofelia jo kutsui ja kutsuva, makuhermoja kutkuttava tuoksukin hiipi asunnon puolelta.

Ofelia oli saanut eilen maalaistalon isännältä kanan. Isäntä oli vanhempia munijoitaan  lahdannut.

Filemon piti kanasta. Itse asiassa Filemonille maistui ruoka kuin ruoka, vaikka arvostikin erityisen maukkaita ja erityisesti kauniisti tarjottavia ruokia.

Asuinhuone oli pieni, mutta kaikki tarpeellinen mahtui.
Ja jotain pitäisi vielä mahduttaa... Filemonilla ja Ofelialla oli vain yksi tuoli. Ofelian kampauspöydän edessä ollut, jossa Ofelian oli ollut tapana istua kirjoittamassa pieniä ja herkkiä tarinoita. Nyt Filemon istui siinä kansliassaan. Niinpä ruokailun ajan piti istua sitten sängyllä. Filemon oli päättänyt, että käydään puusepällä tilaamassa pöytään tuolit.

Filemon oli antanut myös rahaa ja  luvan käydä ostamassa Sulevin kaupalta verhokankaatkin.

Ofelialla olisi kyllä ollut omaakin rahaa, jäänyt talteen ajalta, jolloin hoiti Sulevin kauppaa.

 Sulevi olikin kovasti surrut, kun menetti hyvän ja tomeran kaupanhoitajan Ofelian mentyä naimisiin ja alkaessa omaa kotia ja Filemonia hoitamaan.  Nyt erityisesti,  kun kevään koittaessa  afäärit taas vaativat Sulevilta matkapäiviäkin. Ofelialla oli ollut niin hyvä ote, sai ukotkin menemään pihalle syleksimään tupakki mällinsä, kaupan lattian sijaan.

Mutta arjen asettuessa,  Ofelia huomasi, että pienessä kodissa oli myös pienet puuhat. Ja useana  päivä oli Ofelia lehahtanut  lounaan jälkeen kylätien ja Kauppahuoneen pihan yli kaupalle. Yhtenä päivänä hiukan autellut Sulevia ja toisena  vähän enemmän ja lopuksi olivat Sulevin kanssa sopineet muutamasta kokonaisesta päivästäkin, kun Sulevi olisi Helsingissä.

Filemon ei oikeastaan ehtinyt pohtia asiaa... oli niin monta seikkaa, kun piti järjestää virkahuoneella. Ja ne paperitkin piti järjestää tänne uuteen virkataloon. Ja kun ruoka oli ollut aina ajallaan tarjolla, niin mikäs tässä... se putka asiakin, voisiko tätä taloa jatkaa.... Isona harmina Filemonilla oli  myös muutossa kadonnut virkaperuukki! Tai se katosi jo ennen muuttoa. Filemon muistaa jättäneensä sen Syreenitalon halliin tuolille, kun siirtyi saliin kahville. Kotiin päästyä huomasi ettei sitä enää ollut. Lapset tietysti ottaneet ja pilailivat jossain sen kanssa. Kuulusteltaessa kielsivät kuitenkin, kaikki toinen toisensa jälkeen hyvin päättäväisesti. Joten oli tässä ajatukset täynnä ja kaikkea kiirettä...

Ofelia oli iloinen; Sulevi maksoi mukavasti avusta ja niillä pennosilla sai ostettua omaa kirjoituspaperia,.. siitä ja kirjoittamisesta oli Filemon kerran tuumannut, että silkkaa turhuutta.
No, etsiköön peruukkiaan...

No jo on Kauppakylässä ruuhkaa..

Kauppahuoneen yläkerran konttorissa myhäili sangen tyytyväinen mies.
Sulevi on ostanut itselleen uuden tuolin.
Oli löytynyt oikean mallinen; leveä, pehmeä ja hienoa nahkaa, sellainen jossa Kauppahuoneen kauppiaan kuuluukin istua.

Sulevi nautiskeli konttorisssaan. Nyt oli kaikki juhlapyhät ja riennot ohi. Ei sen puoleen, juhlapyhät oli oikein mukavasti menneet Pensionaatti Villi Helmen lämpimässä tunnelmassa. Oli mukavaa seuraa, mielenkiintoista keskusteltavaa ja toinen toistaan herkullisemmat, Johannan loihtimat ateriat.
Ja illan tullen, oman pehmeän Edithin sai kylkeensä pensionaatin vinttihuoneessa, joka nyt oli heidän kotinsa.

Niin, yhäkin pehmeä oli myös Johanna, huomio Sulevi, hetken rutistuksen jälkeen keittiön hämärässä. Ihan vain kiittääkseen herkullisesta jouluateriasta, jonka herkistämänä mies saattoi  olla kovin heikko.

No, nyt oli mukava päästä arkeen ja työhön kiinni. Suunnitella uutta ja hankintoja ja matkaakin piti miettiä... jaa, mitenhän on kaikkien kylän miesten pyhän seutu sujunut? Eiköhän sieltä pian joku jo löydy kaupalle... saisi kuulla kyläläisten uutiset.

Ja löytyihän sitä mies kaupalle...

Jos oli aivan uppo-oudossa kylässä, niin kauppahan se on paikka,  mihin kannatti suunnata ensin askeleensa.

Sen tiesi myös Viktor Kekäläinen.

Kekäläisen Viki.
Viktor oli varhain tupsahtanut kylänraitille aamujunalta.
Kauppakylä oli kylä jossa Viktor ei ollut ennen käynyt ja nyt oli hyvä hetki katsastaa sekin.

Viktor Kekäläinen oli talollisen poika. Peltoala ei ollut kovin suuri ja metsäkin oli hyvinkin kierrettävissä aamiaisen ja lounaan välillä. Lapsia oli taloon syntynyt vuosi toisensa jälkeen ja melkein kaikki poikia. Ja ne jäivät suurin osa henkiin, kasvoivat pulleiksi ja vereviksi. Vanhimmalle jäisi talo ja se ei ollut Viktor. Seuraavat menivät papiksi ja armeijaan ja nekään ei ollut Viktor. Ja kun kylän taloihin ei jäänyt edes vävyn paikkoja, oli muiden osa lähteä tien päälle, elleivät halunneet jäädä vanhemman veljen komentoon työmieheksi kotitaloon. Sitä ei Viktor halunut ja niin oli tullut vietettyä vaeltavaa elämää jo jokunen vuosi.
Aina siellä missä töitä sattui olemaan. Usein oli Viktor jäänyt savotoihin metsätöihin ja joskus johonkin taloon vähän pidemmäksi aikaa. Viihtyikin, mutta aina oli jokin ajanut jatkamaan eteenpäin, johonkin taas uuteen ja niin oli jäänyt tyttöjä aittojen kulmille kyynelehtimään ja jokunen emäntä salaa niistämään esiliinansa helmaan.
Ja nyt astuttiin Kauppahuone S Karlssonin ovesta. Tarkoitus haastaa mistä löytyisi yösijaa ja olisiko jossain töitä.

 

Sulevi on jättänyt apupojan kaupan puolelle vahtimaan, jos joku  tulisi ja määrä oli heti huutaa yläkerran portaikkoon Suleville, jotta osaisi tulla alas.

Poika huomasi, että mies oli vieras ja vähän häkeltyi..

Tulija riisui turkisliivinsä, arveli voivansa hetken kuivatella kamiinan vierellä.

Poika avasi suunsa ja huusi Sulevia, eikä saanut jalkojaan irti lattiasta. Uteliaisuus oli kutkuttava...

Mies oli istuutunut kaminan ääreen ja jäi odottamaa. Viktor oli ymmärtänyt, että kauppiasta oli kutsuttu.

Vieras mies

Joulu ja uusi vuosi oli vietetty Vanhassa Malakoffissa. Oli oltu vierailuilla ja puolestaan talossa käynyt vieraita. Oltiin loppiaisessa ja talo rauhoittunut. Aksenjan tytär perheineen lähtenyt Ruotsiin Aksenjan toisen tyttären luo.

Nyt oli Aksenjan ja Heblan hetki istua, nauttia iltapäivän tsajut ja päättivät ottaa sen konjakin kera.

 Muisteltiin menneet juhlapyhät ja ruodittiin vielä jokainen kuultu tarina ja tapahtuma.
Muisteltiin samalla viime joulua, joka vietettiin evakossa Pensionaatti Villi Helmessä, ennen joulua sattuneen Villa Malakoffin tuhonneen tulipalon vuoksi.
Jaa-a, kyllä oli mukava, kun asiat olivat jälleen tolallaan, totesivat molemmat ja skoolasivat.

Samaan aikaan Pensionaatti Villi Helmessä oli lounaan jälkeen vieras herra pukenut talvitakin ylleen ja painanut karvahatun päähänsä ja suunnannut askeleensa kohti Vanhaa Malakoffia. Tie hänelle oli neuvottu hyvin, eikä matkakaan ollut pitkä. Ja kun sää oli pitkästä aikaa aurinkoinen, oli herra päättänyt ryhtyä taittamaan matkaa jalan.
Niin, hän oli Birger Julkunen. Birger Gustaf Julkunen.
Birger oli liikemies viimeisen päälle. Jopa siinä määrin, ettei ollut ennättänyt edes naimisiin.
Birgerin isoisällä oli ollut sellutehdas ja poika ja tytär. Pojasta tuli tehtaan jatkaja ja tytär tuli naittaa hyvin ja laajentaa tulevan avioliiton kautta liiketoimia. Näin oli isoisän suunnitelmat kirjattu tulevaisuuden kirjaan, mutta suunnitelmiin tahtoo toisinaan tulla muutoksia.
Ensin oli tullut sahuri Julkunen ja jonkin kuukauden päästä Birger. Isoisä oli vallan hirmustunut, muuttanut testamentin ja ajanut äidin matkoihinsa, mutta  leppynyt sitten ja antanut jopa pesämunan. Sillä oli sahuri Julkunen perustanut pienen sahan.
Birger oli aina kasvanut puun ja selluloosan hajussa ja puu oli muutenkin kovin kiehtonut. Birger oli kaikin tavoin hyvin päättäväinen ja erityisesti siinä mikä kiinnosti.  Lisäksi hän oli jo lapsesta saakka kekseliäs ja hyvä oppimaan. Niinpä tänä päivänä isän pieni saha oli laajentunut varsin vakuuttavaksi laitokseksi ja Birger  työllisti kuutisenkymmentä miestä ja naista.

Liikematkalla Birger oli tälläkin matkalla.

Birger ei jättänyt mitään sattuman varaan ja oli selvittänyt jo valmiiksi ketkä olivat vierailun väärti ja miten ne tuli hoitaa.

 Aksenja Malakoffille olivat kasvit tärkeitä. Se oli siis paras tuliainen ja sillä sai kutsun iltapäivän tsajupöytään.

Birger esitteli itsensä ja niin Aksenja kuin  Heblakin olivat hyvin uteliaita kuulemaan miehestä lisää.

 Aksenja pyysi Annaa tuomaan Birgerille voileipiä ja pyysi samalla katsomaan josko ruokakomerossa oli vielä kinkkua ja kraavia siikaa ja keitettyjä perunoita lounaalta.

 Se miellytti Birgeriä. Jos hän jostain piti enemmän kuin työn teosta ja puun tuoksusta, niin hyvin valmistetusta ruuasta ja pitkistä päivällisistä.

 Kun keskustelun lomassa oli selvinnyt, ettei Birger niinkään välittänyt tsajusta, kuin munatotista ja hänelle pyydettiin Annaa sitä valmistamaan, hän päätti viihtyä.
Ilta vierähti rattoisasti ja pois lähtiessään oli Birgerin tietämys Kauppakylästä rikastunut ja suhteet sinne saatettu vankalle alulle.

Kauppakylän laitamilla alkoivat suuret selkoset suoraa ja komearunkoista metsää.  Peninkulma kaupalla. Ja varmaan se olisi kaupankin. Ongelmana oli vain sen pois kuljetus, joka tulisi jotenkin ratkaista.

Ai miten Birger piti tällaisista ongelmista ja niiden ratkaisemisesta.
Aikaa tämä saattoi vähän ottaa, mutta Villi Helmen keittiössä oli taitava piika Johanna joka huolehti herkullisesta ruuasta ja Kauppakylässä kiinnostavia asukkaita, niin eiköhän sitä pärjäisi, tuumi Birjer. Ja munatotin vielä lämmittäessä ryhtyi yöpuulle.