Hotelli Wellamon Helmi

 Kauppakylä jäi keväisin usein joksikin aikaa mottiin, kun enää ei päässyt reellä ja vielä ei voinut kulkea kärryillä. Ainoa tapa kulkea oli jalan ja sekin hyvin hankalaa ja mitään suurempaa mikä ei käsissä kukenut, ei pystynyt kuljettamaan.
Kauppakylä sijaitsi laajalla mäkialueella ja lähti mihin ilmansuuntaan tahansa, kulki melkoisen syvän laaksomaisen alueen kautta. Notkelma seuraili  järven pohjukkaa ja notkelman pohjalla kulki järvestä lähtevä joki. Kaikki se kuritti tietä rinteillä aina keväisin. Eikä vain niin, että se muuttui alemmilla kohdilla mutavelliksi, vaan rinteiltä valuvien vesien ansiosta jopa niin, että pitkältä matkalta saattoi siitä sortua isoja osia. Tietä kohenneltiin heti, kun pystyi ja monesti vuoden aikanakin, eikä se  tullut kovin hyvään kuntoon oikein koskaan.

Nyt oli tie jälleen siinä kunnossa, että päästiin rautatieseisakkeelle, josta voitiin jatkaa matkaa. Niin itään kuin länteen ja nyt oli väki lähdössä länteen. 

Yhdellä jos toisella Kauppakylän henkilöllä oli eri syitä ottaa ja lähteä matkalle.
Sulevilla oli Helsinkiin lähtö ollut suunnitelmissa jo koko kevään, kuten joka vuosi. Pääsi käynnistämään jälleen uutta.  Afäärit olivat sujuneet ihan mukavasti ja nyt oli vihdoin tullut hetki lyhentää myös Kauppahuoneen viimeinen lainaerä Maggielle. Mutta erityisesti Sulevin mieltä kiehtoi se uusi hotelli - Wellamon Helmi, joka oli nyt isolta osaltaan avannut toimintaa ja  ovensa. Ja erityisesti Nystèn oli niin värikkäästi ja monisanaisesti maalaillut siitä kuvia koko talven, että olihan se pakko lähteä itse paikan päälle katsomaan. 

Samaan aamujunaan nousivat myös Suutari ja Suutarin Ulla. Olkoon tämä sitten jonkinlainen häämatka, hääpäivämatka ja anteeksipyyntömatka monista pitkiksi venyneistä reissuista, tuumi Suutari. Ja samalla häntä voisi vähän jo ennakkoon lepytellä niistä varmasti tulevistakin reissuista. Suutari tiesi hänellä olevan erityisen heikon luonteen ilon pitoon. Nyt Suutari oli tehnyt kovasti töitä koko talven ja oli varoissaan sen verran, että saattoi tämän matkan tehdä. Ja samalla kun sinne Helsinkiin mentiin, pääsi omin silmin ja käsin katsomaan myös materiaalivalikoimaa. Hienoja nahkoja erilaisiin jalkineisiin, vöihin ja remmeihin, joita Suutari myös teki. 

Seisakkeelle tulivat myös Filemon Pykälä nuorikkonsa Ofelian kanssa. Filemonilla oli mielessä puhtaasti nauttia Ofelian kanssa jännittävästä matkasta - ja tokihan hotelli Wellamon Helmen herkuista. Aina täytyy käyttää hyväkseen kokea uusia makuelämyksäa, siitä asiasta Filemon oli tehnyt melkein jo taidetta. Filemon piti Ofeliaan edelleen kuin kukkaa kämmenellään ja halusi aina yllättää hänet  ja tämä matka oli yksi sellainen.  Ofelia puolestaan suunnitteli, että samalla matkalla hän ehdottomasti halusi käydä kunnon paperikaupassa ja hankkia itselleen uuden kirjan, tahi pari. Hän oli ollut säästäväinen talousrahojen kanssa ja pistänyt sukanvarteen Sulevin Kauppahuoneella tekemiset. Eiköhän hän saisi jotain mieltä kiehtovaa hankittua, tuumi Ofelia ja katsoi hymyillen Filemoniaan.

Juna kulki aamupäivällä ja perillä oltiin vasta alkuillasta. Sellaiseen aikaan, että kaikki siirtyivät hotellille, haukkaamaan iltapalaa. Matkalla oli syöty junassa evääksi tehtyjä voileipiä, keitettyjä munia ja savustettua siankylkeä. Hörpätty piimää päälle ja mehua. Sulevi rouva-seurueineen, johon myös Aksenja Malakoff lukeutui, olivat käyneet asemaravintolassa lounaalla. Juna seisoi hieman pidempään sellaisella asemalla ja tavaraa purettiin ja lastattiin asemalaiturilla sillä aikaa. Sitten taas jatkettiin.

Juna kulki molempiin suuntiin aamulla ja illalla. Illalla lähtevään yöjunaan ei samana ilta ennättänyt, vaan jokaisella oli kaupunkiin sovittu kortteeri. Hotellin huoneet olivat suurimmksi osaksi vielä kiinni, eikä Suutarilla, tai Filemonilla olisi ollut varaakaan jäädä sinne.
Suutari ja Ulla yöpyivät Suutarin veljen  asunnolla ja  Filemon ja Ofelia olivat menossa Filemonin kollegan kotiin. Sulevi seurueineen, eivät hekään vielä yöpyneet hotellissa, vaan Maggien luona, jonka kanssa oli ne Kauppahuoneen asiatkin hoidettava.  Mutta ensin vietettäisiin iltaa itse hotellissa.
Ja nyt oltiin perillä. 

Hotelli oli hotelli Wellamon Helmi. Ja mikä helmi olikaan! Kadulta noustiin muutama porras ja ovisyvennyksestä astuttiin kellon kilkahduksen ilmoittamana kahvila Wellamoon. 

Suutarin Ullaa vähän jännitti, kun kahvila olikin paljon hienompi kuin oli osannut kuvitella. Kahvilassa oli pianisti ja laulajatar, jotka tarjoilivat musiikillista ohjelmaa vieraille. Jestas sentään...

Ulla istui pöytään ja Suutari kävi hakemassa mansikkakakkua. Ullalle oikein iso pala.Lupasivat tulla kaatamaan kahvia pöytään...

Filemon oli hänkin vallan häkellyksissään, vaikka koko junamatkan oli kuvaillut kaikille muille, kuinka tuttua tällainen kapunkilainen elämä oli. Mutta kun hän ensimmäiseksi oli kohdannut vallan upean daamin kahvila Wellamon tiskillä, joka oli jopa puhutellut häntä, ja taisi jotain sanoa ihan jollain vieraalla kielellä, oli  Filemom Pykälä mennyt äärettömän harvinaiseen tilaan; vallan sanattomaksi...
 Kottafftton.. jotain semmoista... se oli... mitähän, khööm khöööm, Ofeeeliaaa...

Kahvilan aulaan oli hiipinyt  tyttönen jonka tehtävänä oli kaupata kukkia hotellin vieraille. Tänään ei kukkia vielä ollut, mutta oli mukava hiipiä kuuntelemaan esitystä.

Kun itse kukin oli selvinnyt ensi hämmästyksestä  sisällä, oli samaan aikaan ulkona myös Kappakylän väkeä; Samalla junalla oli kaupunkiin saapununt myös Maija-Stiina, muurari Nystènin vaimo ja tytär Britta.
Muurari Nysten oli kotona yrittänyt selittää kahvila-Eedlan tuloa käsittämättömäksi ja Eedlan puheita vallan Eedlan oman mielikuvituksen tuotteeksi. Niissä ei kuulema ollut totuuden häivääkään. Kummasti Maija-Stiina oli vaistoavinaan Muurari Nystenissä sellaista huolta ja epävarmuutta jota ei ollut kohdannut aiemmin ja se sai Maija-Stiinan epäilemään miehensä puheita oikein tosissaan ja päätti, että kyllä piti kaivaa totuus esiin, päivänvaloon.

Nyt hän oli kaupungissa ja aikoi käydä haastattelemassa niitä, jotka olivat tavanneet Nysteniä hänen ollessaan hotellin rakennus hommissa.

Niin, kyllä se pitään tuolta aloittaa, tuumaa Maija-Stiina ja katsoo kahvila Wellamon ikkunoista epävarmana - kovin oli hienon näköinen paikka... ja päättäväisyys joka oli tullessa oikein puhkunut samaa tahtia junan kanssa, otti pienen taka-askelen.

Musiikki  kuului ulos, mutta myös virtasi hiljalleen hotellin aulaan..

Aulassa Sulevi seurueineen suunnittelivat yläkerran ruokasaliin siirtymistä. Ruokasalissa oli tarjolla voileipäpöytä ja oli sovittu, että nautitaan sen antimista illalliseksi.

Sulevin anoppi Elga Agnessa ei todellakaan aikonut nousta portaita, kun yläkerroksiin vei moderni,  huippu-uutuus;  hissilaite!

Hissiä kuljetti hissipoika, jonka Elga tenttasi alkajaisiksi, kuten miten hissi toimi, oliko se turvallinen, mitä jos se putoaisi.. ja miten ryhti oli tärkeämpiä asioita, moitteettoman asun lisäksi,  asiakkaita palvellessa... päätti hän lopuksi.

Uskaltautui sitten kyytiin.

Sulevi ja Edith lähtivät kipuamaan kaunista portaikkoa... ihailivat portaikon seinämaalauksia...

... ja hups heijaa! Sulevilla jalka lipsahti liukkaalla kivirapulla... onneksi ei sentään kierähtänyt alakertaan koko mies...

Nilkka vähän venähti, totesi Sulevi mutta ei antanut sen häiritä, vaan nautti täysin näkemästään. Ei ollut Nystén lasketellut luikuria kuvaillessaan hotelli Wellamon Helmen kauneutta ja moderneja ratkaisuja.

Yläkerran ruokasaliin oli Venny tullut kurkistamaan. Etsi silmillään Aksenjaa, vaan ei löytynyt täältäkään. Voi että oli mukava, kun ovet olivat auki ja vieraita riitti. Ja vielä mukavampaa, että tuttuja vieraita.

Sulevi ja Edith olivat päässeet myös saliin.

Sulevi vähän jo kiirehti seuruettaan pöytään...

...hän kun oli sopinut hieman ohjelmaa itselleen.

Rouvat jäivät odottamaan, ja lupasivat pärjätä -  tarjoilijat toivat juuri voileipäpöydän antimia sisään, ja  päästäisiin syömään.

Hotellin keittiössä oltiin työn touhussa ja tarjotin kerrallaan lähetettiin yläkerran ruokasaliin. Viimeiset lähtivät juuri, kun Sulevi saapui alas.

Sulevi oli kovin kiinnostunut keittiön toiminnoista.  Nystén oli senkin erikoisuuksista kertonut sangen laveasti ja Sulevi halusi nähdä kaiken omin silmin.

Kaikki uusi tekniikka ja toiminta kiehtoi ja se, että voiko niistä olla hyöytyä kotikylässä. Joko kauppahuoneella, tai sitten voisiko niiden ympärille rakentaa jotain uutta. 

Vesi joka juoksi putkea pitkin altaaseen ja sitten putkea pitkin altaasta jälleen ulos, viemäriin ja jonnekin... 
Kyllä, kyllä... kyllä tällainen olisi vallan hienoa - että itsekseen tulee ja menee... Mitenkäs tämä toimii talvella...

Ja sitten tämä huippu-uutuus; kylmänä pitävä kaappi!

£

Siellä sitä säilyi makkara ja syltty poikineen, voit ja kermat ja muut, joiden säilyminen oli etenkin kesäaikaan kovin haasteellista ja  piti muutoin taituroida jäiden kanssa.
Keittiömestari kertoi hienosta keittiöstä oikein mielellään.

Hän oli kovin ylpeä keittiöstä ja sen hienouksista ja vaikka olikin lupautunut olemaan vain siihen saakka, että hotellin keittiöön löytyy sopiva ja pätevä henkilö, ei nyt enää pistänyt pahakseen, vaikka pesti venyisikin pidemmäksi aikaa.

Kahvilan puolella vieraat viihtyivät...

... ja isona osana oli pianisti ja upeaääninen solisti.

Samaan aikaan yläkerrassa, 
toisen kerroksen juhlasalista,  oli pieni arvokkaiden rouvien ryhmä löytänyt rauhallisen paikan.

 Saivat keskustella kuulumiset kunnolla, ilman ylimääräisiä korvia.  Seurueeseen kuuluivat kapunkiin Sulevin matkaan lähtenyt Aksenja Malakoff, Maggie, jota Sulevi oli tullut itse myös tapaamaan ja itse hotellin johtajatar Sofia Tjäder, joka oli, ja syystäkin, erittäin ylpeä aikaansaannoksestaan. 

Itse juhlasali oli suuri ja siellä oli mahdollista järjestää erilaisia juhlia ja hotellin ohjelmia -  kuten uudenvuoden vastaanottotanssiaiset, innostui Aksenjakin ja muistoissaan lennähti jonnekin kauas;  kynttelikköjen valaisemaan hämyiseen saliin, jossa kevein askelin liiteli Olegin käsivarsilla, orkesterin soittaessa keinuvia säveliä. Muistaa, miten salaa katsahti tanssin pyörteissä Olegin kirkkaisiin silmiin, punehtuen... ja käsi joka hansikoitua Aksenjan kättä piteli, tuntui niin yhteen sopivalta ja vakaan turvalliselta. Uumalla toinen, vaikka keveästi vain koskettaen, tuntui kuumalta silkin läpi. 

Tjaahh...niin, voi miten aika oli rientänyt niistä hetkistä... ja etsii vaivihkaa hihansuusta pitsireunaisen pienen liinan. 

Kahvila Wellamossa Suutarin ilokin oli noussut monta piirua, kun Ulla oli suopeasti luvannut, että Suutari sai hakea yhden krogin... vain yhden, näin hienon matkan ja päivän kunniaksi.

Hotellin johtatar oli jättänyt aiemman seurueensa ja kiersi nyt ruokasalissa tervehtimässä vieraita.

Edithin tiesikin ja Sulevin. 

Sulevin anoppi piti äärimäisen huonona, että Sulevi loisti poissaolollaan, silloin kuin tärkeät henkilöt liikkuivat.

 
Elga Agnessa lähti johtajattaren poistuttua katsomaan mihin Sulevi oli jäänyt. Ja vaikka hieno rouva ei koskaan harhaillut julkisilla paikoilla, niin tämä oli ehkä vähän erilainen tilanne, hotellin vieraita kun oltiin. 

Ooo, Sulevi, Kauppias Sulevi Karlsson - kyllä, kyllä tunnemme, erittäin hyvin. 

Se tuli selville Elgalle, kun oli miestä kysynyt - vaikka hieno rouva ei miesten perään kysellytkään, mutta olihan tämä hieman eri asia sentään.  Niin, tunnetu oli,  muttei löytynyt.
Maggie rauhoitti, että kyllä se löytyy ja samalla kertonut, että kärryt hakisivat hotellillta, joilla siirryttäisiin hänen taloonsa sitten yökortteeriin. 

Kaupungissa oli Kauppakyläläisille tuttujakin. Viki, joka oli muutaman kevätkuukauden viettänyt kaupungissa töiden perässä. Nyt voisi lähteä vaikka kesäisiin tunnelmiin Kauppakylälle, ilahtuen tuumasi, kun näki kahvilan tuttuja täynnä.

Perskules, Suutari!

Ulla nautti suunnattomasti niin kakuista, kuin kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Ja Suutarikin oli hyvällä tuulella ja hauskuutti Ullaansa. Monta ikävämpää asiaa oli siirtynyt pikkuhiljaa mielestä, haalistunut ja vallan haihtunut.

Se, että pöytään tuli lisää väkeä, ei sekään haitannut Ullaa...

 

Ja vaikka olisi nähnyt ulkona kurkkivan Nystenin, ei olisi tänään harmittanut sekään

Viimein oli Maija-Stiina rohkaissut mielensä ja tullut kahvilan myyjättäreltä kyselemään, muistiko muurari Nysteniä, oli ollut täällä viime syksynä töissä ja muistiko missä oli kortteerannut ja millaisessa seurassa... mistä voisi kysyä lisää...

Pikku Britta katseli ihmeissään kaikkea, niin kaunista, valoja, ääniä, värejä -  ja tuolla oli niin kaunis tyttökin -  sillä oli ihana mekko ja pitkät kiharat ja voi miten kauniit kengät...

... työttö oli jäänyt kuuntelemaan laulajattaren ja pianistin mukaansa tempaavia säveliä ja pianon  kiihtyvämpiä, aivan uudenlaisia rytmejä.

Maija-Stiina

 Keväinen keli houkutteli ulos. Aurinko helli, tuuli oli leppeä ja väkevä maan ja uuden elämän tuoksu suorastaan huumasi. 
Talojen pihoilla tarkasteltiin talven kurituksen jälkiä ja kuten aina, kummasti luonto korjaili itsekin. Kinokset ja jäät hävisivät, pihat ja tiet kuivuivat ja kuopat ja halkemat asettuivat omille kohdilleen ja luonto alkoi puskea esiin. Linnuilla oli kiire tutkia puunkoloja ja lauloivat kilpaa.

Mutta kaikkea sitä ei nyt huomannut nuori nainen. Maija-Stiina oli järkyttynyt. Yleensä hyvin sävyisä ja tasainen luonne, oli nyt täysin kuohuksissa. 

Maija-Stiina oli pistänyt takin päälleen ja kietonut huivin päähänsä ja lähtenyt nousemaan kylätietä kohden Kauppahuonetta. 

Pikku Britta oli kipittänyt äidin perässä. Yrittänyt pysyä vauhdissa mukana ja oli kummissaan. Yleensä äidin kanssa oli kävelty rauhassa kaupalle ja matkalla puheltu kaikkea mukavaa. Äiti oli kertonut kivoja asioita ja selittänyt mitä tahansa Britta oli keksinyt ihmetellä - ja voi miten niitä olikin paljon, kummia asioita.

Muttan nyt oli tultu vauhdilla, melkein lentämällä Kauppahuoneelle. Ja ei mentykään sisälle kauppaan, vaan äiti oli etsinyt isän. Oli nähnyt Pehtoorin pihalla ja pyytänyt hakemaan isän kaupan takaa, josta oli kuulunut ukkojen naurua ja yskintää.

Maija-Stiina oli hyvin kiihtynyt, sen näki Muurari Nysten heti tultuaan kulman takaa ja huolestui. Maija-Stiina kun oli yleensä leppeä ja sävyisä. Muurari Nystenin rinnassa lämpimästi läikähti.  Nysten halusi pitää Maija-Stiinan vähän kuin piilossa, omana aarteenaan ja kotiin oli mukava mennä työreissujen jälkeen ja milloin joskus jonnekin Suutarin ja Sulevin kanssa eksyttyään,  mutta aina lämmin tupa ja syli odotti kotiin palaavaa. Mutta nyt näytti vakavalta.

Ja niin asiat olvatkin, vakavat ja sekaisin. Rauha ja lämpö oli tyystin kateissa Maija-Stiinan äänestä ja olemuksesta, kun tämä oli kertonut, että joku Nais-Ihminen oli tullut heidän kotinsa kynnykselle. Esittäytynyt siinä lakkujensa keskellä Nystenin morsiameksi ja kysellyt Nysteniä. Maija-Stiina oli mennyt niin hämilleen, ettei ollut osannut siihen sanoa oikein mitään tolkullista, vain, ettei Nysten ollut nyt kotona, eikä tiennyt milloin tulisi. Eikä ollut ennättänyt sitten edes kertoa kuka itse oli, vaan Nais-ihminen oli siitä kääntynyt ja  lähtenyt vähin tiedoin Pensionaatti Villi Helmeen päin. Jättänyt vain sanan, että sillä hän olisi, jos Nysten saisi asiasta tiedon.

Maija-Stiina oli edelleen ihan hengästynyt kertoessaan tapahtunutta, mutta hyvin päättäväinen ilmoittaessaan, että Nystenin piti hoitaa tämä asia. Ja niin lopullisesti, ettei kotiin olisi asiaa ennen kuin kaikki olisi selvitetty. Ja niine hyvine kääntynyt takaisin tielle päin. 

Vähän siinä tuntui jo palakin kurkussa ja Maija-Stiina päätti, että lähtee Suutarin -Ullan luo, ennen kuin puhkeaa itkuun keskellä Kauppahuoneen pihamaata. Suuttumus ja kiihtymys alkoi purkautua ja muuttua järkytykseksi, pettymykseksi ja  suruksi.

Ulla oli jo lähtenyt torikojultaan ja varmasti osasi rauhoittaa järkyttynyttä mieltä. Ullalla oli suruista roppa kaupalla kokemusta, Suutarin edesottamusten vuoksi.

Pikku Britta oli iloinen kuullessaan, että Suutarille mennään; siellä oli Suutarin tyttäret heitä Britta ihaili kovasti ja  Ullalla oli aina hyviä kanelikeksejä.

Voi sentään

 

Hieman oli ihmeissään Elga Agnessa, kun kärryt kääntyivät Pensionaatti Villi Helmen pihaan. Ajuri nosti matka-arkun rapun viereen, jo auringon sulattamalle pälvelle, käänsi hevoskärryt ja ajoi mäkeä alas takaisin, asemalle vievälle tielle.

Elga Agnessa oli lähtenyt jo viikko sitten matkaan ja oli kylmissään ja väsynyt kaiken laisten Kestikievareissa vietettyjen, huonosti nukuttujen öiden jälkeen. Tuntui, että joka paikassa kutisi, jos ei muu, niin ainakin patjojen sisältä pöllyneiden heinien pöly.

Matkustaminen oli kuitenkin tullu viime vuosina hyvin tutuksi. Ne olivat kuluneet kierrellen eri sukulaisten nurkissa. Kaikki sanoivat, että hän sai asustella kyllä ja oli tervetullut, mutta oli huomannut, että kaikkialla oli suhtautuminen ollut kuitenkin jotain muuta kuin sanat antoivat ymmärtää. Kun isäntäväki oli saanut kutsuja vierailuille ja juhliin, oli hän jäänyt aina ilman kutsukorttia, ja kun taloon oli tullut vieraita, oli häntä vaivautuneesti ohjeistettu jäämään huoneeseensa vierailujen ajaksi. Milloin minkin syyn varjolla.  Ja kaikki tämä miehen pelihimojen vuoksi.

Kun mies oli omaisuuden hävittyään sitten hävinyt lopulta itsekin, alkoi kulkea sitkeä huhu, että mies oli tehnyt oman ratkaisunsa ja päättänyt päivänsä jossain kurjassa hökkelissä kaupungin laidalla. Mutta ruumista ei ollut mistään löytynyt, eikä itse tarinalle ollut todisteita. Kaikki leijui ilmassa, oli kesken... Elga oli ollut vallan epävakaassa tilassa, suorastaan romahtanut kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta viimein alkanut toipua. Enää ei ilmaantunut myöskään uusia velkojia ja kun kaikki omaisuus oli sitten nuijittu pois, oli hän ajatellut, että tästä ei ole kuin yksi suunta. Ja se suunta oli ylöspäin. Viime ajat hän tunsi olevansa jälleen voimissaan.

Hän oli ollut kirjeyhteydessä Kauppakylään Aksenja Malakoffiin, ja Heblaan. Molemmat rouvat olivat itsekin skandaalit läheltä eläneet ja ymmärsivät, missä vaikeuksissa Elga oli. Eikä yksin taloudellisessa.

Tyttäristä Edith Adine oli nopeasti vihitty kauppias Sulevi Karlssonin kanssa ja lähetetty Kauppakylään. Elgan mielestä se oli riittävän kaukana kaikesta, ja niin hän oli päättänyt tulla asumaan heidän luokseen. Uuteen alkuun.

 Ja tässä hän nyt oli. Pensionaatti Villi Helmen oleskeluhuoneessa ja Edithiä ja Sulevia oli lähdetty hakemaan.

Jälleennäkeminen oli lämmin...

... Edith oli yllättynyt, mutta hyvillään - hän oli nähnyt äitiään viimeksi kohta viisi vuotta sitten.

Mutta lapsi hyvä, miksi ihmeessä me olemme täällä...

Sulevikin ehti Kauppahuoneeltaan anoppiaan vastaan... voi sentään, vähän yllättäin, tämä nyt kyllä... Voi sentään...

Kuulehan sinä Shuulevi kulta... voitko selittää minulle, miksi me olemme täällä?

Kärryt toivat minut tänne, kun pyysin Shuulevin asunnolle.

Niin, tuota, täällähän me nyt asumme, näin niin kuin vain väliaikaisesti. Eikös niin, kulta?

Tarkoitus on ostaa, tai rakentaa talo, mutta kun tässä on nyt ollut vähän kaikkea...

Mutta kuulehan Shuulevi, siitähän on kohta jo viisi vuotta, kun vaimon toit, miksi ihmeessä hänellä ei ole kuin pieni huone tuolla ylhäällä, muiden vieraiden joukossa...

Niin, tuota...  kun tuota, khöm, tässä ei ole ihan vielä päätetty... kun, niin kuin sanoin, kaikkea tässä nyt on ollut... Vai mitä kultaseni?

Ei, kuulehan sinä Shuulevi kulta... nyt minä en jää tänne, vaan lähden Aksenja Malakoffin luokse. 

Nyt sinä Shuulevi, järjestä minulle kyyti - juon tsajun vasta siellä... Kyllä tähän tolkku saadaan.

Makkosen Maire

 Kerrostalossa, Kaarinan ja Impin naapurissa, asuu Makkoset. Maire Makkonen. Mieskin Mairella on, mutta häntä naapureista ani harva muistaa nähneensä. 

Ei sen puoleen, ei kovin usein viimeisten vuosien aikana Mairekaan.

Makkosilla on kuitenkin pieni yksiö (fyysisesti tulevana projektina paloissa vielä 😀) kaksi kerrosta Kaarinan ja Impin asunnon yläpuolella.  Vuokra yksiö, jossa Maire on viihtynyt yksinolosta huolimatta  oikein hyvin.

  
Naimisiin Makkoset menivät, kuten usein kävi; olosuhteiden auttamina. 

Pari tanssi-iltaa: ... "on soitto taas vaiennut, viimeiset lähteneet, on, yön syliin pois..." ja valssin jälkeen Makkonen oli saatellut ihan kotiin saakka. 

Sitten olikin lapsi ilmoitellut tulostaan ja nopeasti sovittiin vihkipäivästä. Ennen vihkimistä oli kuitenkin käynyt jotain ikävää, ja lasta ei enää ollut tulossa, jolloin Makkonen oli sanonut Mairelle, ettei hänen tarvitsisi mennä naimisiin, jos ei Maire haluaisi. 

Mairen oli vaikea päättää niin tärkeästä asiasta ja yks kaks sovittu päivä tuli ja meni ja Maire huomasi olevansa rouva Makkonen.

Melko nopeasti herra Makkonen lähti Norjaan kalatehtaille. Luvassa oli ruhtinaalliset tienestit ja tulevaisuudessa siinti parempi, leveämpi leipä ja elämä. Ja kyllähän sieltä ihan mukavasti  Makkonen tienasi. Sai tuotua aina mukavan tilipussin vapaillaan käydessään.  Sitten Makkonen suunnitteli, että Mairekin lähtisi mukaan, muutettaisiin kokonaan Norjaan.
No, sitä jäi Maire miettimään. Aika suuri päätös niin äkkiä tehtäväksi. 

Niinpä Makkonen kävi aina vapaillaan kotona. Sieltä asti ei ihan joka vapaapäiville kuitenkaan tultu, vaan pidemille lomille sitten vasta.

Aikaa myöden lomat alkoivat harveta ja Makkoselta tuli postiosoituksena  pikku summat. Ja lähetti kirjeen, tai kortin. 

 Maire ei itse asiassa muistanut milloin viimeksi olisi miestä nähnyt ja ajan myötä kävi yhä selvemmäksi, ettei Maire sitten olisi muuttamassa.

Kortti silloin tällöin. Niitä tuli välillä Englannistakin, Tanskasta ja sitten taas Norjasta.  Ja nyt kummallisesti sisä-Suomen pieneltä paikkakunnalta viimeiset.  Ystävät sanoivat, että toinen nainen sillä siellä on. Ihan vihkimätön perhekin, mutta ei Maire asiaa sen kummemmin selvittänyt.

Pelkäsikin vähän, mitä löytäisi ja ehkä sitten pitäisi  koko asiallekin silloin tehdä jotain.

Kovin oli iso asia selvitettäväksi. No, tuonnempana, jos ei Makkosesta kuuluisi mitään tuon varmempaa.

Mairella oli oma grillikioski kaupungilla. Aloitti jo aamulla lihapiiraiden taikinalla ja jatkoi alku illasta grillillään. Kunnon lihapiirakkaa kahdella nakilla ja höyrytettyä makkaraa.  Kurkkusalaattia ja sipulia. Sellaista yksinkertaista ja perinteistä. Maukasta. Sitä sai Maire Makkosen Grillistä!

Nykyään menekki ei enää ollut niin hyvä. Sitä mukaa, kun jokin liike lopetti, avasi siihen uusi Pizeria.

 Kuskasivat kotiinkin, ei tarvinnut vaivautua paikan päälle.

 Aamuyöllä olisi ehkä ollut menekkiä enemmän, kun ravintoloista tuli nuorta ja nälkäistä väkeä, mutta Maire ei uskaltanut. Oli ruvennut sulkemaan aikaisemmin, kun meno kaupungilla oli aikamoista nykyään yön pikkutunteina. Ennen sitä oli kunnon humalaisia liikkeellä joiden kanssa Maire aina pärjäsi,  mutta nyt tuntui että kaikkea muuta, vihamielistä, agressiivista ja rähisijä porukkaa. 

Maire päästi joskus mieleensä pienen epäilyn, että mitä sitten, kun Grilliä ei kannattaisi, tai uskaltaisi oikeasti enää pitää. Mikä sitten olisi edessä...,  mutta toisaalta, sitä voisi miettiä sitten paremmalla ajalla.

 Tänään oli vapaa päivä. Yhden hän piti viikossa ja tämän hän viettäisi naapurin Impin kanssa. 

Pitääkin pistää takki päälle ja lähteä alakertaan. Oli aurinkoinen päivä ja sovittiin että käydään kaupungilla, Rudolf Laineen pitämässä Antikvariaatissa. Olisikohan Aulis Winstén paikalla. Usein oli.

*********

Paljon oli Mairella suuria asioita pohdittavana, mutta  kun tarkemmin häntä katsoo, niin ehkä hän ei niin piittaakaan. Maire taitaa kumminkin pärjätä aina!