Kun mennyt onkin tässä

Veturi päästää vielä viimeisen pitkän, korvia piinaavan vihellyksen ja valtavan höyrypilven seisakkeen laiturille ja siinä seisoskelevien päälle. Kuin pumpulisen oksennuksen.  Sitten veturi huokaa ja kuuluu vielä kirskahtavia ääniä, nytkähtää. Sen jälkeen kuuluu ovien läimettä ja pauketta, kun matkustajat avaavat vaunujen ovia ja laskeutuvat laiturille. Yhdestä vaunusta laskeutuu pitkään takkiin pukeutunut mies. Kankeasti, ja kun on tukevasti laiturilla, kääntyy nostamaan kassinsa junasta. Kääntyy sitten asemarakennusta kohden ja etsien katsoo ympärilleen. Mies tuntee itsensä kovin avuttomaksi, mutta tehtävä tämä matka nyt olisi. Matka Kauppakylälle ei ole kovin pitkä, muutaman kilometrin ja junamatkan jälkeen jaloittelu tekisi hyvää, mutta jos saisi jonkun kyydin, se olisi kuitenkin tähän tilanteeseen parasta.
Seisakkeella on aina kärryjä joilla on tuotu, tai haettu tavaraa ja niissä pääsevät myös ihmiset taittamaan matkaa, jos vain kyyti keikkuvilla kärryillä miellytti.  Sulevin kaupalle oli tullut junassa tavaraa ja apupoika oli niitä lähdössä lastauksen jälkeen viemään. Siihen sopi istua säkkien päälle kyytiin, jos vain kelpasi - apupoika huikkasi ja jatkoi lastausta. Vieras kiitti kankealla ruotsilla, vaikka suomeahan kai täällä olisi pitänyt osata. Miten olikin kielet vuosien saatossa unohtuneet.

Kun kaikki oli kyydissä, maiskautti kuski, napautti lautasille ohjaksilla ja kärryt nytkähtivät liikkeelle niin, että meinasi kyytiläinen pudota jo heti alkuunsa. Ei ollut selkänojaa säkeissä.

                                                        

 Seisakkeelta lähdettäessä oli aina edessä haastava mäki ja se ei ollut nytkään häävissä kunnossa. Viime viikkoina oli ollut rankempia sateita ja niillä tahtoi mäkeen uurtua pieniä koskia ja jokia jotka veivät hiekkaa mennessään. Paikoilleen jäi isommat kivet.
Mäen molemmin puolin oli kuitenkin komeata metsää. Niin suorarunkoista ja pitkää, että silmä lepäsi. Kauempana matkan varrella kimmelsi puiden lomassa sininen vesi. Matkalaiselle tuli vastustamaton halu hypätä kärryltä, riipiä vaatteet mennessään ja sukeltaa sinisenä välkehtivään, kuin peiliin. Jaa-a -  piintyneenä kaupunkilaisena siitä oli luvattoman pitkä aika, kun hän oli näin viimeksi toiminut. Ja koko vartalokin oli sen verran iän jäykistämä, ettei se olisi käytännössä aivan toteutunutkaan mieliteon mukaan. Hymähtääkin jo itselleen, huokaisee, nauttii maisemista ja vetää sisäänsä raikasta ilmaa ja maaseudun tuoksuja. Oli jo unohtanut, miltä voi metsämaa tuoksua. Siinä on kuin yhdessä koko elämän lupaus, houkutus ja varoitus. Jotain villiinnyttävää.  Sitten mieleen nousee jälleen tuleva ja miehellä laskee jo innosta nousseet olkapäät. 

                                                             

Pensionaatti Villi Helmestä hän saisi majapaikan. Sen hän oli jo Helsingistä käsin varmistanut. Sinne hän menisi ensin ja veisi laukkunsa. Samalla voisi etsiä kylän vekaran, jonka mukana lähettäisi viestin Villa Malakoffiin, että hän olisi tulossa... Vielä tänään, jos vain sopisi, tietysti...

Villa Malakoffissa Aksenja on kävellyt kesäpuutarhaansa. Istahtaa jännittyneenä  tuolille kukka paljouden keskelle, yrittää rauhoittua...    

                                                            

Talvikuukaudet olivat menneet menojaan yksi toisensa jälkeen ja samoin oli käynyt keväälle. Aksenjan mielessä ne olivat yhtenä odotuksen nauhana. 

                                                      

Kirjeitä saapui. Ensin yksi, joka oli kirjoitettu päivänä jolloin Hebla saattajineen oli noussut laivaan. Kirjettä oli jatkettu joka päivä laivalla olo ajan ja postitettu sitten Helsinkiin saavuttaessa. Hebla kertoi, että voi jo melko hyvin. Laivalla oli ollut jonkin verran vetoista ja kolean kosteaa ja se aiheutti ikävän tunteen keuhkoihin ja se sai pelästymään, ettei podettu kuumetauti, vain tullut takaisin. Tilanne vaati tarkkailua ja lämmössä oleilua sisätiloissa jonkin aikaa. Ainakin niin pitkään, että kunto jälleen kohenisi. Siksi Hebla ja saattaja jäisivät vielä Helsinkiin. He olivat saaneet huoneet Hotelli Wellamon Helmestä. 
Sitten tuli kirje, että olivat tavanneet Vennyn, jolle Aksenja oli jo ennättänyt huolissaan kirjoittaa ja pyytää etsimään Heblaa, kirjeiden tulossa kun oli ollut pitkä tauko. Ne tulivat sitten kerralla useampi.  Telefoonikin olisi ollut niin hotellissa, Vennyllä, kuin toisessa päässä Aksenjalla, mutta jotenkin tutusta tavasta päivittäin kirjoittaa jokunen virke,  oli niin juurtunut, ettei telefooni ja yhteyden tilaaminen  tuntunut oikealle.
Se oli nyt tullut kevään aikana selväksi, että Heblaa saatteli ja Helsinkiin oli saapunut mukana Kondrad Cohen, jolta Aksenja olikin talvella saanut kirjeen, jossa tämä oli kertonut Heblan sairastumisesta. 

Kondrad - Aksenja pelkäsi ja odotti, että tämä saapuu Kauppakylään Heblan kera. Siitä oli kulunut usea vuosikymmen, kun viimeksi he olivat tavanneet... Ja se tapaaminen ei ollut päättynyt mitenkään hienosti, tai hyvin. 

Jaa-a, Aksenja huokaisee. Antaa kätensä, jossa on kylän raitilta taloon pinkaissseen pikkutytön lykkäämä paperin pala, laskeutua helmaansa ja katsoo kirjoitusta ... Vielä tänään,  jos vain sopisi, tietysti...  ja antaa mielelleen luvan vaeltaa jonnekin.. todella kauas...
                        

                                                                

Aksenja on nuori, kuusitoista ja on tultu siihen vaiheeseen nuoren naisen elämään, jolloin aletaan etsiä sulhasehdokkaita. Monessa perheessä se aloitetaan jo aiemminkin ja joissain perheissä ne on sovittu jo lasten synnyttyä, mutta Aksenjan isä ei ole pitänyt kiirettä. Nytkin se päätetään jättää talvisesonkiin ja vielä kesä nauttia Helsingistä. 

Aksenjan vanhemmat olivat aikanaan tavanneet Helsingin kesässä. Silloin  Kylpyläelämä oli  kuumimmillaan ja erilaiset tanssiaiset ja seuraelämä Helsingissä oli vilkasta. Pietarista tuli perhekunnittain väkeä kesän viettoon ja kylpylöihin terveyttä vaalimaan. Euroopan maissa kuohui ja kun tuolloin oli matkustus Venäjän ruhtinaskunnan ulkopuolelle huonojen vaikutteiden pelossa kielletty,  oli Suomi ja Helsinki sallittu matkakohde ja uusine kylpylöineen vieläpä oikein muodikas kohde. Otettiin erilaisia vesihoitoja; kuhneissa ja höyryissä, ammeissa ja jopa merivedessä kastautuen, peitteiden kätköissä. Kylmiä kylpyjä, kuumia kylpyjä, erilaisin yrtein ja suoloin. Juotiin kivennäisvesiä, jotka Helsingissä eivät olleet terveellisten lähteiden vesiä, vaan Hartwall-tehtaalla pullotettuja kivennäisvesiä, jotka varmasti ajoivat saman asian, uskottiin. Käveltiin ulkona kylpyjen lomassa ja seurusteltiin. Ja syötiin erinomaisissa ravintoloissa. Ja sitten tanssittiin. 

Seurahuoneella oli suuri juhlasali ja siellä oli ollut suuret tanssiaiset, joissa Aksenjan vanhemmat olivat tavanneet ja tanssineet läpi yön ja siitä olikin sitten alkanut elämän pituinen rakkaus.
Majoitusta kylpylälomalaisille tarjosivat enimmäkseen Helsingin varakkaammat asukkaat omissa kodeissaan, vasta myöhemmin hotellit yleistyivät.  Aksenjan äidinkin perhe oli majoittuneena Helsinkiläisen perheen kodissa ja perheet ystävystyivät niin, että yhteys säilyi läpi elämän.  Myös Aksenja ja perheen tytär Venny ystävystyivät.
Niin, se kesä oli päätetty vielä viettää Helsingissä, vaikka kaikki olikin jo pikku hiljaa muuttunut. Oli eletty kymmenen vuoden sisään kaksi pahaa kolera epidemiaa, jotka olivat tehneet taukoa matkusteluun, kuten myös Krimin niemimaalla riehunut sota. Ja kun nyt jälleen päästiin matkustamaan, myös muualle, olivat muut, uudet kohteet alkaneet kiinnostaa ja kylpylälomailu hiipunut kuumimmista vuosista. Aksenjan vanhemmat halusivat kuitenkin tulla Helsinkiin, heillä oli Helsingille oma paikkansa sydämessä ja toki paljon ystäviä. 

 Aksenja oli myös iloinen, saadessaan jälleen nähdä Vennyä. He majoittuisivat jälleen Vennyn kotiin, vaikka Helsingissä oli nykyään hienoja hotellejakin.  Kesäisessä Helsingissä oli nuorille neidoille mukavasti vilinää, vaikka nykyään osa vakituisista asukkaista muuttikin maaseutu huviloihin. Helsinkiin oli nousemassa tehtaita ja niiden myötä kaupunkiin virtasi uutta väkeä maaseuduilta. Ja olihan Meriekipaasi ja sen komeita sotilaita ja Viaporin linnoituksen korjaustyöt olivat käynnissä, joka toi sekin oman lisänsä kesäiseen Helsinkiin.  Kun oli ihmisiä, oli yhteisiä tapaamisia ja mikä sen parempi tapa, kuin juhlat. Tanssiaisia ja juhlia ja esityksiä järjestivät Seurahuoneella eri yhteisöt ja niihin mentiin, jos kutsu kävi, tai muuten pääsi. Erääseen sellaiseen Aksenjakin pääsi Vennyn kanssa ja siellä  hän sitten tapasi Kondrad Cohenin. Nuorukainen oli lähetetty tutustumaan Helsinkiin rakenteilla oleviin tehtaisiin, telakoihin, konepajaan ja matkasta toivottiin hänelle hyvää oppia.  Poissa kotoa, itsenäisyyttä, avartavia näkemyksiä ja suhteiden luontia.  Hänestä toivottiin Ranskaan, tahi Saksaan suvun tehtaille osaavaa ja uutta intoa ja inspiraatiota tuovaa, ehkäpä, vielä johtajaakin.
Kondradin oli määrä olla Helsingissä koko vuosi, eri tehdassukujen vieraana ja hän oli tullut jo keväällä, heti meren avauduttua ja oli ennättänyt jo tutustua kaupunkiin.
Kondrad oli tumma ja komea. Kohtelias ja osasi hauskuuttaa. Hän tanssitti molempia tyttöjä, mutta illan ehtiessä yön tummuvaan hämärään, oli yhä useammin Aksenja hänen käsivarsillaan. Kondrad pyysi, että saisi esitellä Aksenjalle Helsinkiä ja vaikka Aksenja tiesi, että sitä ei olisi saanut luvata, oli lupautunut kuitenkin. Ja kyllähän hän Helsinkiäkin jo tunsi. Niin oli alkanut jännittävä kesä. Niin jännittävää se ei ollut vielä milloinkaan ollut. Venny auttoi Aksenjaa salakuljettamaan viestejä. Niihin valjastettiin myös Vennyn kamarineiti jota molemmat uhkasivat ja kiristivät ja lopulta lahjoivat olemaan kertomatta kenellekään. Siinä meni monet tukka-nauhat ja sukat, sekä kaulus- ja hihansuu-pitsit. Viestit kulkiva ja erilaisten syiden varjolla tytöt pääsivät kaupungille. Sitä ei olisi saanut myöskään tehdä, että Venny jätti Aksenja ja Kondradin kahden. Vain hetkeksi silloin, toiseksi tällöin, kun kävi itse kirjakaupassa, hattu-liikkeessä, kangasostoksilla ja vaikka millä, mitä keksivät. Ja sitten oli se kesäinen ihana päivä, jolloin Aksenja oli ajelulla Kondradin  kanssa ympäri Kaivopuistoa ja siinä vaunujen verkkaan astellessa, oli  Kondrad ottanut Aksenjan käden omaansa, suudellut silkkihansikkan peittämää kättä ja katsonut Aksenjaa silmiin ja lausunut ne jokaisen neidon kaipaamat maagiset sanat; Aksenja hyvä, suostuisitko puolisokseni, mitään en hartaammin toivo, kuin sitä, täyttäisit toiveeni. - ja mitä siihen Aksenja muuta, kuin että kyllä, tottakai. 

Suudelma - lämmin, vähän löysä, ei niin kiihkeä kuin Aksenja oli jo ennättänyt kuvitella. Kosteaa.
Ja seuraavana aamuna ihanaa odotusta. Kondradin odotusta; hän tulisi pyytämään hänen kättään myös Aksenjan isältä. Puolinen, iltapäivän kahvihetki, illallinen. Seuraava aamu... mitään ei kuulunut. Aksenja oli lohduton ja itkeskeli salaa. Mutta eihän sitä mielentilaa voinut kauaa piilotella. Äiti arvasi, että jotain oli tapahtunut ja kovien kuulustelujen jälkeen oli Aksenja palanen kerrallaan paljastanut äidilleen mitä oli kesän mittaan tapahtunut. Äitikin itki ja oli suunniltaan. Venny yritti vielä siloitella ja kertoa, ettei niin paljon, ei montaa kertaa, ei kauaa ja itkenyt myös. Ja kamarineitsyt oli melkein pyörtynyt kauhusta ja ylös sanottu ja siitäkös tyttöjen itku vain kiihtyi. Isä oli raivonnut ja  käyttänyt suhteitaan ja vaivihkaa lähtenyt etsimään Kondradia. Muutaman päivän päästä oli selvinnyt, että kosinta-päivän iltana oli Kondradia tullut hakemaan sukulaismies ja omakohtaisesti saattanut hänet seuraavana päivänä laivaan. Kondard oli saanut jo muutaman sähkeen ja kirjeen tulla kotiin, mutta kun hän oli tavannut Aksenjan, hän ei ollut ottanut asiaa edes harkintaan. Sitten oli sanansaattaja tullut ja kertonut, että ei ollut mitään vaihtoehtoa ja matkaan oli lähdettävä heti. Ja niin oli Kondrad lähtenyt. Ilman, että pystyi edes kirjettä kirjoittamaan Aksenjalle, edes muutamaa riviä. 

Aksenjan kohdalla  oli käyty läpi ketkä olivat nähneet, kuulleet, tai huomanneet jotain. Ja olihan niitäkin, jotka oliva, mutta ne kuitattiin selityksellä; Venny ja kamarineitsyt juuri lähtivät käymään.., juuri tulevat.., ohimennen otimme kyytiin.., kaukainen serkku...
Ja äiti ja isä päättivät, että heidän on palattava heti Pietariin. Niin he lähtivät. Aksenja itkuisena ja pelokkaana,  eikä ymmärtänyt edelleenkään mitä oli tapahtunut. Jäähyväiset Venny kanssa olivat surkeat ja yhtä itkua. Elämä tuntui päättyvän juuri tuolloin.
Kotona he olivat viettäneet hyvin vaitonaisen loppukesän. Eivät menneet mihinkään. Selittivät, että Helsingistä oli tullut jokin taudin alku ja koetut koleraepidemiat piti kaikki varpaillaan. Onneksi kesä oli muutoinkin hiljaisempaa kaupungissa. Vennyn kanssa Aksenjalla oli lupa kirjoittaa valvotusti, eli äidin tarkastaessa jokaisen saapuvan ja lähtevän kirjeen. Sitten oli tullut syksy, tanssiaiset ja Aksenjan pienimuotoinen ja nopea esittely. Tanssiaisissa oli ollut Oleg Malakoff, järjestetysti, sitä ei Aksenja tiennyt moneen vuoteen, mutta hyvä oli, että oli. Olegin vahvoilla käsivarsilla liitäessä ja syviin,  tuikkiviin, mutta luottamusta herättäviin silmiin katsoessa ne toiset olivat pyörähdys kerrallaan haalenneet. Seuraavana syksynä tanssittiin Akenjan ja Olegin häitä. Ja hyvä liitto heillä oli ollutkin. Ihanat yhteiset lapset, ja yhteinen koti Pietarissa ja sitten täällä Kauppakylässä kesät ja myöhemmin myös vakituisesti talvetkin. Laaja suku ja suvun salaisuudet. Monet yhteiset naurut, jos itkutkin, mutta erityisesti Oleg oli saanut Aksenja aina nauramaan. Myös ikäville asioille, löytämään niistä jonkin hyvän seikan, - niistäkin.
Aksenja sai vasta vuosien päästä kuulla Vennyltä, mitä oikein oli tapahtunut; Kondrad oli hetken ennen Helsinkiin tuloa tanssitellut yhtä tehtailijan tytärtä. Ja sen verran läheisesti, että kun kevät muuttui kesäksi, piti Kondradin äidin kirjoittaa ja sähköttää pojalleen, että heti kotiin! Ja kun Kondrad ei vähää välittänyt kehoituksista, piti lähettää hakija ja sanansaattaja. Asiaa kun ei voinut sähkeeseen mitenkään laittaa; heti kotiin stop ja naimisiin! stop sinusta on tulossa isä stop
Niin oli Kondrad mennyt ja kantanut vastuunsa. Kantanut ja hävennyt, kun oli ennättänyt jo kosia Aksenjaakin. Onneksi ei ollut ennättänyt pyytää kättä tämän isältä! Mutta silti, mikä sotku ja soppa ja täytyy sanoa, että kyllä se myös tuntui ikävästi sydänalassa. Aksenjaan kun Kondrad oli muutaman kesäisen viikon aikana ennättänyt oikein rakastua. Ja niin kovasti häpesi, ettei uskaltanut heti edes kirjoittaa. Sitten oli kuullut kihlajaisista ja sen jälkeen häistä. Ja kirjoittaminen sitten jäi. Ja anteeksipyyntö.
Vuosien saatossa Kondrad  ja hänen perheensä oli tutustunut Saksaan muuttaneeseen Hebla Stiernaan ja oli käynyt ilmi, että hän oli Olegin, Aksenjan miehen sisar. Hebla sai vuosien aikana asian laidan selville Aksenjalta, Kodradilta ja Vennyltä, jokaiselta jonkin palasen ja sitten kasannut sen kuin palapelin. Jotain kuulumisia välittyi aina vähän myös Aksenjalle. Myös perimmäinen lähdön syy. Se ei enää siinä vaiheessa tuntunut pahalle. Elämä kuljetti ja järjesti, sen Aksenja oli oppinut.  Mutta aina jotenkin kaikesta selviää. Senkin hän oli oppinut. 
Nyt oli sitten lähdettävä jo takaisin taloon ja valmistauduttava vastaanottamaan saapuvaa....

 Ja sitten se olikin jo myöhäistä...

                                                            

Auttamatta myöhäistä...

                                                            

  Anteeksi.... anna Aksenja anteeksi...

                                                            

Aksenjaa huimaa, mutta sisällä on rauha - Sen olet saanut jo kauan sitten...

                                                            

Sanat takeltelevat, molemmilla ja käsi hapuaa, kuin etsien tervehdittävää, ei kuitenkaan kehtaa vielä tarttua, koskea... Mennään taloon, meillä on varmasti paljon kerrottavaa toisillemme...

                                                            
                                                        

Aamun tapaamisia Kauppahuoneella

Vihdoinkin! tuumi Sulevi ja kopisteli suurimpia lumia Kauppahuoneen portaille. Arki koitti ja Kaupahuoneen ovet sai jälleen avata. 

Pitkien pyhän seutujen jälkeen oli virkistävää päästä jälleen työn ääreen. Vaikka juhlapyhien vietto olikin sujunut ihan mukavissa merkeissä seurustelun ja herkkujen parissa (ihan piti housunkaulusta vähän höllätä), niin kyllä ei kunnon afäärejä mikään voita. 

Ajanvietteenä pelailtiin dominoa, shakkia ja Verner Duskullilla oli uusi Sampo-noppapeli johon tutustuttiin.  Peli kuljetti Kalevalan maailmaan ja Verner oli siitä kovin innoissaan, tietysti, kun Lönnrotin suuri ihailija oli.  No, ainakin naisväki nauroi ja olivat jopa riehaantua, mutta niinhän heillä oli tapana tehdä pelien tuoksinassa. Eritoten skruuvin peluun. Monta tuntia saatettiinkin skruuvia  pelata, mutta naisväen riehaannuttua ihan mahdottomasti, tilannetta rauhoitettiin ja miehissä vetäydyttiin muiden korttipelien ääreen ja naisväki sai rauhoittua ja toimittaa askareitaan.
Mukavaa oli myös kuunnella tarinoita. Etenkin Verner Duskullin tarinoita. Hän kun oli näytteiden keruu matkoillaan kiertänyt vähän siellä ja täällä. Kaikenlaista oli matkoilla sattunut ja tapahtunut ja niitä yhdessä ihmeteltiin. Kertojanakin Duskull oli mukaansa tempaava, osasi niin värittää kaikille näkyväksi sanomansa.

No niin, onkohan täällä kaikki kunnossa.

Sulevi antaa silmänsä kiertää tutkivasti ja hyvin näytti kaikki olevan niin kuin piti. 

Sulevi arvasi, että Ofelia oli varmasti käynyt pyhienkin aikana pitämässä kauppaa järjestyksessä...

...oikonut tarvaroita ja pyyhkinyt pölyjä...

Katsonut, että kaikki on tuoretta ja myyntikuntoista...

... Sulevi kun oli antanut luvan tupien väelle tuoda myyntiin säilöttyjä asiota näin talvella sisälle kauppaan.

Kesällä oli lupa myydä niitä pihalla, muta talvella jäätyivät herkästi, niin oli sovittu, että sisälle.

Kaupan toinen pääty, jossa oli käsityötarvikkeita, silkkinauhoja ja pitsejä, oli Sulevi tehnyt hyllyn päätyyn tilaa.

Sinne hän oli asennuttanut konttoristaan oman telefoonikoneensa. 

Kun alhaalla oli silmämääräinen tarkistus tehty ja Ofeliakin saapunut, Sulevi kapusi yläkerran konttoriinsa.

Sulevi oli hermostunut telefooni-ralliin. Kun sentraali oli saatu kylälle, olikin yhdellä jos toisella, äkkinäistä asiaa jos jonnekin, jota ei ennättänyt hoitaa postitse.
Telefoonikoneita oli Villa Malakoffissa ja Voudin virkatalossa, mutta kumpaankaan ei kansa tohtinut mennä asioitaan puhumaan. Sentraalissakin kone oli, mutta eihän sielläkään voinut omiaan puhua, kun samalla siellä välitettiin ja tilattiin yhteyksiä. Myös Syreenitalossa oli kone, mutta siellä oli sellainen lasten ralli, ettei siellä ollut oikein rauhaa asioitaan hoitaa.

 Sulevin konttori oli muodostunut ainoaksi paikaksi, jossa voisi pyytää saada hoitaa asiat telefoonilla. Ja siihen trafiikkiin oli Sulevi kyllästynyt ja siirrättänyt koneensa alas. Omat afäärit kyllä nyt kärsivät ja Sulevi olikin tilannut konttorille uuden linjan ja koneen, vaikka hirvitti maksaa kahdesta koneesta telefooni veroa, se tekisi sitten jo 25 markkaa. Mutta muutakaan ei ollut keksinyt, kun ei hennonnut olla jyrkkä ja kieltää koneen käyttö. 

Tämäkään aamu ei tuonut poikkeusta. Telefoonille oli heti jonoa. Ostaisivat yhtä ahkerasti, tuumi Sulevi.

Pehtoorin asioita tuli tytär Kreetta hoitamaan...

... ja kaupunkiin oli taas Maija-Stiina tilaamassa omaansa....

Ja pikku Britta jännitti aivan hirmuisesti koko tilannetta, ja etenkin tuota kummaa kapinetta.

Kekäläisen Viktor oli tullut lämmittelemään sisään kauppa-huoneeseen ja odotti, jos saisi juttu seuraa. Antoi samalla silmänsä viipyillä kaupan naisväessä. Kovin oli verevää joukkoa... Viktor oli viihtynyt jo pidemmän aikaa kylän asukkaana. Kylä oli mukava ja oli sitä työnpuoltakin ollut sen verran, että,  pysyi leivässä.

Myös kylän asukkaat olivat ystävällisiä. Kappalaisen puolisokin oli aina iloinen ja lausui jonkin ystävällisen sanan kohdattaessa - myös Vikille

Ja oli mukavan näköinenkin.

Maija-Stiina, muurari Nysténin eukko, oli taas puolestaan kovin näreissään Vikille, eikä lausunut yhtään ystävällistä sanaa. Oli vahvasti sitä mieltä, että Helsingistä  Kauppakylälle, muurari Nysténin jäljille ilmestynyt kahvilamyyjä, oli jotenkin ollut myös Vikin tiedossa ja hän olisi asiassa ikäänkuin ihan rikostoveri. Se ei niin pitänyt paikkaansa! muurari Nysten osasi soppansa keitellä ihan itse, mutta sitä ei Maija-Stiina uskonut. Ja kappas! siinähän he taas oliva samaan aikaan...Maija-Stiina ja  Eedla, päivästä saattoi tulla ihan viihdyttävä!

Viki ei kyllä ymmärtänyt, miksi Nystén oli Eedlaan haksahtanut ja sotkenut mukavan elämänsä - tehköön kuinka hyviä Lindströmin pihvejä tahansa. Kyllä Maija-Stiina oli mukavampi katsella.

Ja siellähän se kaupan takana pihamaalla, nojaili omaan seinustaansa, itse muurari Nysténkin. 

Ja tokihan siellä oli myös Suutari ja Jokakylän Kallekin.  Aamun ensi kuulumiset piti vaihtaa  ja sen jälkeen sitä voi jatkaa töidensä pariin. Kellä niitä sitten oli tiedossa.

Pihamaalla oli torikojuun tullut toinen Suutarin tyttäristä. Ulla oli vähän heikon oloinen, eikä arvannut tulla ulkoilmaan seisoskelemaan. Mikä lie tulossa, ja tiedä miten sitten,  kehkeytyisi joksikin pahaksi taudiksi.

Myös Otto Iivari Timmerman oli kärrännyt kalakärrynsä keskelle pihaa ja toivoi ettei päivä äityisi kovin kirpeäksi pakkasen suhteen, ei olisi suotavaa kalojen jäätyä. 

Nurkan takaa tulla pölähtivät kelkalla pihaan Sulevin Henrietta, Pehtoorin Stiinan lykkimänä. Olivat tulleet yhtä matkaa Stiinan siskon Kreetan kanssa ja jäivät ihmettelemään pihassa olevia. Odottelivat siinä, että Kreetta saisi telefooniasian kaupalla hoidettua.

Pihassa olikin katsomista... hienoja rouvia...

Sulevin anoppi, Elga Agnessa, olikin ihmetyksen arvoinen; uusi ihminen kylällä ja niin erityisen hieno. Hienot vaatteet, ja hienon näköinen muutenkin, ihan vähän pelottavankin, supsuttivat tytöt toisilleen.

ja Sulevin vaimo Edith - hän oli tyttöjen mielestä yksinkertaisesti vain niin kaunis. Tuoksuikin kauniille.

Sentraalin Elsi-Kanerva oli lähtenyt kaupalle myös. Oli pitkien pyhien aikana ollut kovin paljon yksin vastuussa sentraalin hoidosta, mutta nyt oli Ofelian sisar tullut tuuraamaan ja Elsi-Kanerva pääsi katsomaan mitä kylälle kuului. Olihan hän ollut jouluaterialla poikansa Åmarin (ruotsalaisten Å:lla) ja Lydian tuvalla ja nauttinut joulunvietosta ja sen tuomasta pikkulasten ilosta ja innosta, mutta oli hän vähän murheissaan ja ehkä vähän huolissaankin. Hänen läheinen, hyvin läheinen ystävänsä Rakennusmestari Juvonen Helsingistä, oli luvannut telefoneerata hänelle joulun pyhinä, mutta mitään yhteyttä ei tullut. Elsi-Kanerva ei oikein tiennyt mihin Helsingissä olisi voinut, tai kehdannut olla yhteydessä ja kysyä, oliko jotain sattunut ja oliko Juvosella kaikki hyvin. Ei auttanut kuin odotella, josko tulisi kirje, tai kortti, joskus Juvonen pisti jonkun rivin postiin. Itse asiassa, postin oli se, mitä varten Elsi-Kanerva oli kaupalle tullut.

Ilma oli kehkeytymässä varsin mukavaksi, ei satanut tällä hetkellä ja lämpötila oli juuri nollassa. Itse asiassa näytti siltä, että saattaisi päivä ihan kirkastua. Hento, huilumainen ääni kuului...

... jahas, olikos se pihakuusessa tutkaileva punatulkku!?

Syyllinen löytyikin alempaa; Sulevin juoksupoika pisti viheltäen mennessään.

Kovin kiireellä tuli ovesta, ja suuntasi asemalle vievälle tielle...

Mutkassa tuli vastaan Birger Julkunen. Birger oli aamupuuron nautittua pistänyt karvahatun päähänsä ja astellut sitten Pensionaatti Villi Helmen portista kylänraitille.  Niin oli pelattu skruuvia ja nautittu tsajua ja toteja illat ja vähän päivätkin,  että nyt pieni kävely raittiissa ilmassa teki hyvää. Jaksoi sitten palata puoliselle.

No mutta hyvää päivää - tervehtii Elsi-Kanervaa erittäin ilahtuneena. Birgerin mielestä Elsi-Kanerva oli kerrassaan viehättävä naisihminen. Hymyilevä ja ystävällinen ja hänestä välittyi sellaista... lämpöä - niin, kyllä! Juuri lämpöä - ja Birger seisahtaa pihaan niille sijoilleen, pysäyttäen siihen Elsi-Kanerankin menon.

Pihaan asteli hidastuvin askelin turkiksissaan myös itse Aksenja Malakoff.

Edith tervehtii ja kiittää viimeisestä. Kysyy äidiltään, josko siirryttäisiin kaikki Pensionaatti Villi Helmeen tsajulle. Aksenja olisi lämpimästi tervetullut vastavuoroisesti vierailulle.

Aksenja vetää vielä henkeä, ei saa heti sanotuksi mitään. Pistää hengästymään, vaikka yritti miten rauhallisesti tulla ylös mäen Kauppahuoneelle. Mutta jännitys oli ajanut, kuin tuupannut selästä vauhtia. Sama, mikä oli saanut hänet ylipäätään lähtemään itse ja jalan matkaan. Postiahan hänkin oli lähtenyt kysymään. Ei ollut malttanut odottaa, että joku olisi lähtenyt asioille ja samalla noutanut postin, vaan piti kiirehtiä itse. 

Uutta kirjettä Ranskanmaalta ei ollut kuulunut. Ei niin mitään uutta tietoa Heblan voinnista, tai hänen paluustaan. Aikataulustaan. 

Eikä yhtään mitään Heblan mahdollisesta saattajasta.

Huoli oli suuri, mutta kyllä päivä päivältä voimistuen, lepatti rinnassa, erityisesti jännitys.

Kirje maailmalta

Kekrijuhlien  jälkeen oli Villa Malakoffissa hiljaisemmat päivät tiedossa, kun palvelusväki kävi vapaillaan. 

Kamarissa oli hiljaista...

... ja Aksenjan salongissa, jossa useimmin kuului ainakin Heblan ja Aksenjan polveilevat keskustelut,   oli myös Heblan lähdettyä Saksaan, hiljentynyt.

Kun keittiön väki oli poissa, oli Olga paistanut ison täytetyn lihamurekkeen ja nostanut esiin sen ja leipää.  Niin oli sovittu Aksenjan kanssa. Aksenja kävi itse keittiöstä hakemassa ja välillä jäi nauttimaan niitä myös keittiöön, mutta tyhjänä sekään ei tuntunut yhtään kotoisammalta kuin yläkertakaan.

Aksenjan tytär perheineen oli lähtenyt jo hyvissä ajoin, tänä vuonna jo ennen Kekriä Tukholmaan, Aksenjan toisen tyttären perheen luo. Talvella siellä oli vilkas seuraelämä ja Aksenjan vävy mielellään vietti talvikauden vilkkaammassa paikassa kuin Kauppakylä. Matkaan oli päästy, kun jälleen oli tehty yksi sovinto kesän mittaan edellisen sesongin jäljiltä.  Aksenja oli vähitellen ymmärtänyt, että aina käytiin sovinnosta seuraavaan sesonkiin ja jälleen uusiin selkkauksiin.

Mihail ei kerrassaan mahtanut charmilleen mitään, selitti Elizaveta äidilleen, ja se sama charmi sai aina  Elizavetan myös antamaan ateeksi kiusalliset tilanteet. Tilanteet, joissa yleensä viehkot neidot olivat hurmaantuneet siitä charmista. Ja joskus osapuolena oli jo vähän varttuneemmatkin ja jopa ihan rouvat. Minkä hän väkevälle viehätysvoimalleen voi, oli vaimo Elizaveta Aksenjalle puolustanut. Ja minkä hänkään mahtoi, kun ei kukaan mukaan, huokaisi ja sovun jälkeen lähti pakkaamaan.

Koko perhe, tytöt mukana, olivat siirtyneet lahden yli laivalla ja palaisivat sitten jälleen keväällä, kun sesonki oli ohi ja Tukholmalaiset perheet lähtisivät kesän viettoon jokainen huviloilleen maaseudulle, tai saaristoon. Ellei jokin skandaali sitten lähettäisi perhettä jo aiemmin takaisin Kauppakylään.

Sitten oli alettu valmistella joulua. Aksenja oli saanut viestin Heblasta, että hän ei olisi jouluna vielä Villa Malakoffissa.

 Sulevi ja vaimonsa Edith sekä anoppinsa päättivät viettää jolunpyhät Pensionaatti Villi Helmessä, samoin Birger Julkunen. Ruoka tulisi ainakin olemaan hyvää, mietti Sulevi, olihan sitä valmistamassa Johanna, jonka herkuista hän oli saanut hiukan joskus nauttia... krööhm.. khym..

Syreenitalossa oli niin paljon nykyään jo lapsia, ettei Aksenja mitenkään voinut ajatella heitä kutsua ja Kappalainen Ahl oli aika työllistetty ja äitinsä Anna Sofia Ahl vietti pyhät myös kotona miniänsä kanssa, huolehtien kappalaisen  jaksamisesta joulun seremonioissa. Olihan sitten vielä Kruununvouti Filemon Pykälä ja vaimonsa Ofelia, niiiihn... huokaa Aksenja, hän ei tuntenut olvansa nyt siinä mielentilassa jossa Filemon Pykälä voisi olla illallisen seurana. Ei, ei ollut.

Niinpä Aksenja vietti aaton yksin. Hän pyysi, ettei laitettaisi niin paljoa, borssikeittoa tietysti ja sen seuraksi piiraita. Niissä Aksenja antoi vapaat kädet, toiveena kaali-täyte, tai lohi, mutta juuri sellaisia mihin Aksenja oli tottunut, ei Olga ollut onnistunut loihtimaan. Olivat Aksenjan kanssa väitelleet mausta ja näöstä mikä piiras oli mitäkin ja lopuksi oli Aksenja antanut periksi. Piiras kuin piiras. 

Ja silliä, sitäkin hän halusi, mutta muuta ei sitte tarvittukaan.

Syötyään Aksenja nautti hetken kuusen valossa... jaa-a, silloin ennen, kun oli Oleg ja lapset olivat pieniä, olivat babushkat, kaikki serkut ja väkeä oli...kokoonnuttiin yhteen... voi sentään... huokaa Aksenja. 

Kääntyy sitten ja lähtee kapuamaan yläkertaan.

Aksenjan mieltä on painanut kirje, jonka sai vähän ennen joulua.

Aksenja ottaa sen jälkeen esiin ja lukee uudelleen jo moneen kertaan lukemansa...

Kirje alko: Hyvä Aksenja Malakoff

ja jatkui:

Toivoin, että olisin voinut kirjoittaa Teille hieman paremmissa mietteissä, kuin nyt olen pakoitettu. Surukseni minun tulee Teille nyt ilmoittaa näin kirjeitse, että rakas kälynne Hebla Stierna, joka saapui kuukausi sitten vieraaksemme, on sairastunut. Täällä on ollut kovasti liikkeellä erikoista kuumetautia, joka saattaa muutamassa tunnissa äityä niin pahaksi, että se päätyy lopulta sairastuneen kohtaloksi ja hän menehtyy äkkinäisesti kovaan kuumeeseen ja hivuttavaan yskään. Nyt on tilanne Heblan kohdalla kääntynyt jo paremmaksi ja voinemmekin todeta, että hän selviää kyllä. Mutta hän on edelleen kovin heikkona, joten hän ei missään olosuhteissa tule ennättämään jouluksi takaisin Villa Malakofiin, Kauppakylään, niin kuin hän alun perin olisi halunnut ja aikeenaan oli ollut. 

Voimien keräämiseen menee vielä tässä taudissa oma aikansa ja sen jälkeen on sitten se matka. On erittäin haasteellista löytää laiva joka liikennöi talviaikaan ja mahdollisimman nopeaa ja suoraa reittiä. Mietimme vielä, tulemmeko Helsinkiin ja sieltä junalla ja rekikyydillä, vai purjehdimmeko Pietariin ja tulemme sieltä junalla ja rekikyydillä loppu matkan.

Aksenja hyvä, rohkenenko sanoa näin, mielellään ilmoitan tulostamme sitten hiukan lähemmin, kun on jotain varmempaa kerrottavana. Tärkein asia kuitenkin nyt on, että käly Hebla Stierna toipuu, vaikka hitaasti, mutta palaa entiselleen. Ja niin, emme tietenkään päästä häntä mitenkään yksin matkustamaan näin vaivalloista matkaa sairastamisen jälkeen. Joku täältä tulee häntä saattamaan. Harras toiveeni olisi, jos saisin asiani täällä saatettua sellaiseen järjestykseen, että voisin lähteä itse matkaan. 

Olenko vallan röyhkeä, vai voinko sanoa, että eikö voisi olla vihdoinkin aika?  

Jättäydyn suosioonne Aksenja hyvä

Teidän Konrad Coher, Paris

Aksenjalla oli niin huoli Heblasta... mutta niin oli myös kirjeen kirjoittajasta... ehkä, tosiaan, voisi olla aika...