sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Voudin Virkatalo

Kesällä oli vietetty Filemon Pykälän ja Ofelian suuret häät. Häälahjaksi tuore pari sai pienen talon. Voudille virkatalon.


Sitä piti hieman remontoida ennen kuin sinne päästiin asumaan. Pientä kunnostusta siis loppukesällä...


 Talo saa hirsiseinät...


Mikähän talon väriksi...



Sitten ikkunoita paranneltiin, listoja ja listoja, koristeita, ovea ...


Sitten jo tapetit


Ja lopullinen muoto...





 Ja vihdoin, ennen joulua pääsivät Ofelia ja Filemon muuttamaan. Muuttokuormassa oli myös Ofelian Lumi-kissa, joka on ollut kaikesta vähän hämillään.



Filemon naulasi onnenkengän oven yläpuolelle muuttopäivänä, ollen varma, että onni ja ilo muuttaisi taloon samalla ja pysyisi siellä.


Filemon oli iloinen, että vihdoin hänellä oli oma virkatalo. Tosin hän oli ajatellut hieman kookkaampaa taloa...


Asuinhuone olisi ollut hänen toivomansa virkahuoneen kokoinen ja nyt virkahuoneena oleva pieni tila olisi ollut oiva tyrmä.
Ei sitä kovin usein kylällä tyrmälle  ollut käyttöä. Luojan kiitos, melko tolkullista ja lain kuuliaista väkeä oli Kauppakylän väki. Mutta silloin tällöin, oli ollut tarve korjata talteen väkijuomien riehaannuttamia uroita jotka mittelivät voimiaan joko keskenään, tahi voimansa tunnossa muutoin kylvivät ympärilleen pahennusta, tai jopa pelkoa.
Siihen pitää käyttää jatkossakin kylän aittoja, joissa on lujat ovet ja ikkunattomat hirsiseinät.


No, kuitenkin eteisestä pääsi voudin kansliaan.  Sinne Filemon oli teettänyt puusepällä tilaan sopivan kirjahyllystön ja kansliapöydän. Pöydän eteen voisi hankkia asioivalle tuolin.
Tosin seisottaminenkin oli joskus hyvä keino pitää asiat oikeassa järjestyksessä..
Asiaa piti miettiä.


Kanslian virkapaperit ja arkistot oli vielä muuttamatta edellisestä.
Hyvää oli tässä uudessa tietysti se, että se sijaitsi keskemmällä  kylää. Karlssonin Kauppahuonetta vastapäätä. Pystyi paremmin seuraamaan yleistä järjestystä. Kauppahuoneen tienoo, kun tuppasi keräämään kaikki jouten olevat ja oudot kulkijat.



Pitääkin syödä ja lähteä kierrokselle katsomaan, että kaikki on kylällä järjestyksessä. Ofelia jo kutsui ja kutsuva, makuhermoja kutkuttava tuoksukin hiipi asunnon puolelta.


Ofelia oli saanut eilen maalaistalon isännältä kanan. Isäntä oli vanhempia munijoitaan  lahdannut.


Filemon piti kanasta. Itse asiassa Filemonille maistui ruoka kuin ruoka, vaikka arvostikin erityisen maukkaita ja erityisesti kauniisti tarjottavia ruokia.


Asuinhuone oli pieni, mutta kaikki tarpeellinen mahtui.
Ja jotain pitäisi vielä mahduttaa... Filemonilla ja Ofelialla oli vain yksi tuoli. Ofelian kampauspöydän edessä ollut, jossa Ofelian oli ollut tapana istua kirjoittamassa pieniä ja herkkiä tarinoita. Nyt Filemon istui siinä kansliassaan. Niinpä ruokailun ajan piti istua sitten sängyllä. Filemon oli päättänyt, että käydään puusepällä tilaamassa pöytään tuolit.


Filemon oli antanut myös rahaa ja  luvan käydä ostamassa Sulevin kaupalta verhokankaatkin.


Ofelialla olisi kyllä ollut omaakin rahaa, jäänyt talteen ajalta, jolloin hoiti Sulevin kauppaa.


 Sulevi olikin kovasti surrut, kun menetti hyvän ja tomeran kaupanhoitajan Ofelian mentyä naimisiin ja alkaessa omaa kotia ja Filemonia hoitamaan.  Nyt erityisesti,  kun kevään koittaessa  afäärit taas vaativat Sulevilta matkapäiviäkin. Ofelialla oli ollut niin hyvä ote, sai ukotkin menemään pihalle syleksimään tupakki mällinsä, kaupan lattian sijaan.


Mutta arjen asettuessa,  Ofelia huomasi, että pienessä kodissa oli myös pienet puuhat. Ja useana  päivä oli Ofelia lehahtanut  lounaan jälkeen kylätien ja Kauppahuoneen pihan yli kaupalle. Yhtenä päivänä hiukan autellut Sulevia ja toisena  vähän enemmän ja lopuksi olivat Sulevin kanssa sopineet muutamasta kokonaisesta päivästäkin, kun Sulevi olisi Helsingissä.


Filemon ei oikeastaan ehtinyt pohtia asiaa... oli niin monta seikkaa, kun piti järjestää virkahuoneella. Ja ne paperitkin piti järjestää tänne uuteen virkataloon. Ja kun ruoka oli ollut aina ajallaan tarjolla, niin mikäs tässä... se putka asiakin, voisiko tätä taloa jatkaa.... Isona harmina Filemonilla oli  myös muutossa kadonnut virkaperuukki! Tai se katosi jo ennen muuttoa. Filemon muistaa jättäneensä sen Syreenitalon halliin tuolille, kun siirtyi saliin kahville. Kotiin päästyä huomasi ettei sitä enää ollut. Lapset tietysti ottaneet ja pilailivat jossain sen kanssa. Kuulusteltaessa kielsivät kuitenkin, kaikki toinen toisensa jälkeen hyvin päättäväisesti. Joten oli tässä ajatukset täynnä ja kaikkea kiirettä...

Ofelia oli iloinen; Sulevi maksoi mukavasti avusta ja niillä pennosilla sai ostettua omaa kirjoituspaperia,.. siitä ja kirjoittamisesta oli Filemon kerran tuumannut, että silkkaa turhuutta.
No, etsiköön peruukkiaan...


perjantai 17. tammikuuta 2020

No jo on Kauppakylässä ruuhkaa..


Kauppahuoneen yläkerran konttorissa myhäili sangen tyytyväinen mies.
Sulevi on ostanut itselleen uuden tuolin.
Oli löytynyt oikean mallinen; leveä, pehmeä ja hienoa nahkaa, sellainen jossa Kauppahuoneen kauppiaan kuuluukin istua.


Sulevi nautiskeli konttorisssaan. Nyt oli kaikki juhlapyhät ja riennot ohi. Ei sen puoleen, juhlapyhät oli oikein mukavasti menneet Pensionaatti Villi Helmen lämpimässä tunnelmassa. Oli mukavaa seuraa, mielenkiintoista keskusteltavaa ja toinen toistaan herkullisemmat, Johannan loihtimat ateriat.
Ja illan tullen, oman pehmeän Edithin sai kylkeensä pensionaatin vinttihuoneessa, joka nyt oli heidän kotinsa.

Niin, yhäkin pehmeä oli myös Johanna, huomio Sulevi, hetken rutistuksen jälkeen keittiön hämärässä. Ihan vain kiittääkseen herkullisesta jouluateriasta, jonka herkistämänä mies saattoi  olla kovin heikko.


No, nyt oli mukava päästä arkeen ja työhön kiinni. Suunnitella uutta ja hankintoja ja matkaakin piti miettiä... jaa, mitenhän on kaikkien kylän miesten pyhän seutu sujunut? Eiköhän sieltä pian joku jo löydy kaupalle... saisi kuulla kyläläisten uutiset.

Ja löytyihän sitä mies kaupalle...

Jos oli aivan uppo-oudossa kylässä, niin kauppahan se on paikka,  mihin kannatti suunnata ensin askeleensa.
Sen tiesi myös Viktor Kekäläinen.


Kekäläisen Viki.
Viktor oli varhain tupsahtanut kylänraitille aamujunalta.
Kauppakylä oli kylä jossa Viktor ei ollut ennen käynyt ja nyt oli hyvä hetki katsastaa sekin.


Viktor Kekäläinen oli talollisen poika. Peltoala ei ollut kovin suuri ja metsäkin oli hyvinkin kierrettävissä aamiaisen ja lounaan välillä. Lapsia oli taloon syntynyt vuosi toisensa jälkeen ja melkein kaikki poikia. Ja ne jäivät suurin osa henkiin, kasvoivat pulleiksi ja vereviksi. Vanhimmalle jäisi talo ja se ei ollut Viktor. Seuraavat menivät papiksi ja armeijaan ja nekään ei ollut Viktor. Ja kun kylän taloihin ei jäänyt edes vävyn paikkoja, oli muiden osa lähteä tien päälle, elleivät halunneet jäädä vanhemman veljen komentoon työmieheksi kotitaloon. Sitä ei Viktor halunut ja niin oli tullut vietettyä vaeltavaa elämää jo jokunen vuosi.
Aina siellä missä töitä sattui olemaan. Usein oli Viktor jäänyt savotoihin metsätöihin ja joskus johonkin taloon vähän pidemmäksi aikaa. Viihtyikin, mutta aina oli jokin ajanut jatkamaan eteenpäin, johonkin taas uuteen ja niin oli jäänyt tyttöjä aittojen kulmille kyynelehtimään ja jokunen emäntä salaa niistämään esiliinansa helmaan.
Ja nyt astuttiin Kauppahuone S Karlssonin ovesta. Tarkoitus haastaa mistä löytyisi yösijaa ja olisiko jossain töitä.

 

Sulevi on jättänyt apupojan kaupan puolelle vahtimaan, jos joku  tulisi ja määrä oli heti huutaa yläkerran portaikkoon Suleville, jotta osaisi tulla alas.


Poika huomasi, että mies oli vieras ja vähän häkeltyi..


Tulija riisui turkisliivinsä, arveli voivansa hetken kuivatella kamiinan vierellä.


Poika avasi suunsa ja huusi Sulevia, eikä saanut jalkojaan irti lattiasta. Uteliaisuus oli kutkuttava...


Mies oli istuutunut kaminan ääreen ja jäi odottamaa. Viktor oli ymmärtänyt, että kauppiasta oli kutsuttu.


sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Vieras mies

Joulu ja uusi vuosi oli vietetty Vanhassa Malakoffissa. Oli oltu vierailuilla ja puolestaan talossa käynyt vieraita. Oltiin loppiaisessa ja talo rauhoittunut. Aksenjan tytär perheineen lähtenyt Ruotsiin Aksenjan toisen tyttären luo.


Nyt oli Aksenjan ja Heblan hetki istua, nauttia iltapäivän tsajut ja päättivät ottaa sen konjakin kera.


 Muisteltiin menneet juhlapyhät ja ruodittiin vielä jokainen kuultu tarina ja tapahtuma.
Muisteltiin samalla viime joulua, joka vietettiin evakossa Pensionaatti Villi Helmessä, ennen joulua sattuneen Villa Malakoffin tuhonneen tulipalon vuoksi.
Jaa-a, kyllä oli mukava, kun asiat olivat jälleen tolallaan, totesivat molemmat ja skoolasivat.


Samaan aikaan Pensionaatti Villi Helmessä oli lounaan jälkeen vieras herra pukenut talvitakin ylleen ja painanut karvahatun päähänsä ja suunnannut askeleensa kohti Vanhaa Malakoffia. Tie hänelle oli neuvottu hyvin, eikä matkakaan ollut pitkä. Ja kun sää oli pitkästä aikaa aurinkoinen, oli herra päättänyt ryhtyä taittamaan matkaa jalan.
Niin, hän oli Birger Julkunen. Birger Gustaf Julkunen.
Birger oli liikemies viimeisen päälle. Jopa siinä määrin, ettei ollut ennättänyt edes naimisiin.
Birgerin isoisällä oli ollut sellutehdas ja poika ja tytär. Pojasta tuli tehtaan jatkaja ja tytär tuli naittaa hyvin ja laajentaa tulevan avioliiton kautta liiketoimia. Näin oli isoisän suunnitelmat kirjattu tulevaisuuden kirjaan, mutta suunnitelmiin tahtoo toisinaan tulla muutoksia.
Ensin oli tullut sahuri Julkunen ja jonkin kuukauden päästä Birger. Isoisä oli vallan hirmustunut, muuttanut testamentin ja ajanut äidin matkoihinsa, mutta  leppynyt sitten ja antanut jopa pesämunan. Sillä oli sahuri Julkunen perustanut pienen sahan.
Birger oli aina kasvanut puun ja selluloosan hajussa ja puu oli muutenkin kovin kiehtonut. Birger oli kaikin tavoin hyvin päättäväinen ja erityisesti siinä mikä kiinnosti.  Lisäksi hän oli jo lapsesta saakka kekseliäs ja hyvä oppimaan. Niinpä tänä päivänä isän pieni saha oli laajentunut varsin vakuuttavaksi laitokseksi ja Birger  työllisti kuutisenkymmentä miestä ja naista.

Liikematkalla Birger oli tälläkin matkalla.


Birger ei jättänyt mitään sattuman varaan ja oli selvittänyt jo valmiiksi ketkä olivat vierailun väärti ja miten ne tuli hoitaa.


 Aksenja Malakoffille olivat kasvit tärkeitä. Se oli siis paras tuliainen ja sillä sai kutsun iltapäivän tsajupöytään.


Birger esitteli itsensä ja niin Aksenja kuin  Heblakin olivat hyvin uteliaita kuulemaan miehestä lisää.


 Aksenja pyysi Annaa tuomaan Birgerille voileipiä ja pyysi samalla katsomaan josko ruokakomerossa oli vielä kinkkua ja kraavia siikaa ja keitettyjä perunoita lounaalta.


 Se miellytti Birgeriä. Jos hän jostain piti enemmän kuin työn teosta ja puun tuoksusta, niin hyvin valmistetusta ruuasta ja pitkistä päivällisistä.


 Kun keskustelun lomassa oli selvinnyt, ettei Birger niinkään välittänyt tsajusta, kuin munatotista ja hänelle pyydettiin Annaa sitä valmistamaan, hän päätti viihtyä.
Ilta vierähti rattoisasti ja pois lähtiessään oli Birgerin tietämys Kauppakylästä rikastunut ja suhteet sinne saatettu vankalle alulle.

Kauppakylän laitamilla alkoivat suuret selkoset suoraa ja komearunkoista metsää.  Peninkulma kaupalla. Ja varmaan se olisi kaupankin. Ongelmana oli vain sen pois kuljetus, joka tulisi jotenkin ratkaista.


Ai miten Birger piti tällaisista ongelmista ja niiden ratkaisemisesta.
Aikaa tämä saattoi vähän ottaa, mutta Villi Helmen keittiössä oli taitava piika Johanna joka huolehti herkullisesta ruuasta ja Kauppakylässä kiinnostavia asukkaita, niin eiköhän sitä pärjäisi, tuumi Birjer. Ja munatotin vielä lämmittäessä ryhtyi yöpuulle.

 






keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Sirmakan tahtiin

Filemon Pykälän ja Ofelian häiden jälkeen oli Filemonilla ollut kerrassaan paljon mietittävää, ei yksin uuden aviosäädyn myötä, vaan myös lahjaksi saadun virkatalon vuoksi.
 Talo oli kyllä mukava; eteinen josta pääsee tilavaan asuinhuoneeseen ja virkahuoneeseen. Virkahuone oli juuri riittävä, mutta yksi puute talossa oli. Siinä ei ollut tyrmää. Filemon olisi halunnut tyrmän samaan taloon. Kylällä olisi aina aika ajoin sille kyllä käyttöä. Nyt sai lukita hunsvotit ja lainrikkojat naapurin heinälatoon.  No, joka tapauksessa, mietittävää oli. Samoista häistä joista oli tullut mietittävää, oli myös jäänyt hyvää sahtia yli ja sehän tuli hyödyntää, kuin myös Filemonin kiireet.


Mikäs sen mukavampaa, kuin tavata Sulevin Kauppahuoneella.


Jokakylän Kalle oli korttipelissä voittanut sirmakan kylällä käyneeltä  Laukkuryssältä.


Ja Kalle oli soittotaitoinenkin.


Muurari Nysten ilahdutti laulullaan johon muutkin aika ajoin liittyivät.


Ja vaikka peli oli kokenut kovia, ja matkannut jos jonkun mukana, siinä oli hyvä sointi.


Kalle oli oikein tyytyväinen korttipelin tulokseen ja voittoonsa. 



Kun Vihtori takkinsa naulaan nakkaa
silloin pirttihin väkeä jo pakkaa.
Vaari jo tanssitti naapurin akkaa
vaikkei peli vielä soinutkaan.
Piialta hommat menivät myttyyn
innoissaan tallasi taikinapyttyyn.
Muorinkin rintahan into jo syttyy,
huuteli, pannaanpa tanssiksi vaan.
Hei Taavetti yhdellä koivella loikki,
puujalka katkesi polvesta poikki.
Eukko se nurkassa itki ja voihki,
mut Taavetti ei ollu moksiskaan.
Rengin alta meni murskaksi tuoli,
housuista repesi se istumapuoli.
Kattikin pinkaisi aivan kuin nuoli.
Toiset jatkoivat tanssiaan.
Kas Vihtori osasi ne soiton alkeet
paljon kestivät haitarin palkeet.
Ääni oli heliä, Viipurin peliä
yskä ja nuha ei vaivaakaan.
Räätäli heilutti kyynäräkeppiä,
huuteli soitahan Oonesteppi.
Loppui meteli, kun Vihtori veteli
komialla Viipurin pelillään.
Voudin virkatalo, ilman putkaa, valmistuu ja Filemon pääsee juuri muuttamaan.  Sirmakka on Keuruun viikonlopun kurssilla tehty Aino Joensuun opastuksella. Aika kiva peli! Kiitos Aino kärsivällisestä opastuksesta.