lauantai 19. maaliskuuta 2022

Maija-Stiina

 Keväinen keli houkutteli ulos. Aurinko helli, tuuli oli leppeä ja väkevä maan ja uuden elämän tuoksu suorastaan huumasi. 
Talojen pihoilla tarkasteltiin talven kurituksen jälkiä ja kuten aina, kummasti luonto korjaili itsekin. Kinokset ja jäät hävisivät, pihat ja tiet kuivuivat ja kuopat ja halkemat asettuivat omille kohdilleen ja luonto alkoi puskea esiin. Linnuilla oli kiire tutkia puunkoloja ja lauloivat kilpaa.


Mutta kaikkea sitä ei nyt huomannut nuori nainen. Maija-Stiina oli järkyttynyt. Yleensä hyvin sävyisä ja tasainen luonne, oli nyt täysin kuohuksissa. 


Maija-Stiina oli pistänyt takin päälleen ja kietonut huivin päähänsä ja lähtenyt nousemaan kylätietä kohden Kauppahuonetta. 


Pikku Britta oli kipittänyt äidin perässä. Yrittänyt pysyä vauhdissa mukana ja oli kummissaan. Yleensä äidin kanssa oli kävelty rauhassa kaupalle ja matkalla puheltu kaikkea mukavaa. Äiti oli kertonut kivoja asioita ja selittänyt mitä tahansa Britta oli keksinyt ihmetellä - ja voi miten niitä olikin paljon, kummia asioita.


Muttan nyt oli tultu vauhdilla, melkein lentämällä Kauppahuoneelle. Ja ei mentykään sisälle kauppaan, vaan äiti oli etsinyt isän. Oli nähnyt Pehtoorin pihalla ja pyytänyt hakemaan isän kaupan takaa, josta oli kuulunut ukkojen naurua ja yskintää.


Maija-Stiina oli hyvin kiihtynyt, sen näki Muurari Nysten heti tultuaan kulman takaa ja huolestui. Maija-Stiina kun oli yleensä leppeä ja sävyisä. Muurari Nystenin rinnassa lämpimästi läikähti.  Nysten halusi pitää Maija-Stiinan vähän kuin piilossa, omana aarteenaan ja kotiin oli mukava mennä työreissujen jälkeen ja milloin joskus jonnekin Suutarin ja Sulevin kanssa eksyttyään,  mutta aina lämmin tupa ja syli odotti kotiin palaavaa. Mutta nyt näytti vakavalta.


Ja niin asiat olvatkin, vakavat ja sekaisin. Rauha ja lämpö oli tyystin kateissa Maija-Stiinan äänestä ja olemuksesta, kun tämä oli kertonut, että joku Nais-Ihminen oli tullut heidän kotinsa kynnykselle. Esittäytynyt siinä lakkujensa keskellä Nystenin morsiameksi ja kysellyt Nysteniä. Maija-Stiina oli mennyt niin hämilleen, ettei ollut osannut siihen sanoa oikein mitään tolkullista, vain, ettei Nysten ollut nyt kotona, eikä tiennyt milloin tulisi. Eikä ollut ennättänyt sitten edes kertoa kuka itse oli, vaan Nais-ihminen oli siitä kääntynyt ja  lähtenyt vähin tiedoin Pensionaatti Villi Helmeen päin. Jättänyt vain sanan, että sillä hän olisi, jos Nysten saisi asiasta tiedon.


Maija-Stiina oli edelleen ihan hengästynyt kertoessaan tapahtunutta, mutta hyvin päättäväinen ilmoittaessaan, että Nystenin piti hoitaa tämä asia. Ja niin lopullisesti, ettei kotiin olisi asiaa ennen kuin kaikki olisi selvitetty. Ja niine hyvine kääntynyt takaisin tielle päin. 


Vähän siinä tuntui jo palakin kurkussa ja Maija-Stiina päätti, että lähtee Suutarin -Ullan luo, ennen kuin puhkeaa itkuun keskellä Kauppahuoneen pihamaata. Suuttumus ja kiihtymys alkoi purkautua ja muuttua järkytykseksi, pettymykseksi ja  suruksi.

Ulla oli jo lähtenyt torikojultaan ja varmasti osasi rauhoittaa järkyttynyttä mieltä. Ullalla oli suruista roppa kaupalla kokemusta, Suutarin edesottamusten vuoksi.


Pikku Britta oli iloinen kuullessaan, että Suutarille mennään; siellä oli Suutarin tyttäret heitä Britta ihaili kovasti ja  Ullalla oli aina hyviä kanelikeksejä.

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Voi sentään

 

Hieman oli ihmeissään Elga Agnessa, kun kärryt kääntyivät Pensionaatti Villi Helmen pihaan. Ajuri nosti matka-arkun rapun viereen, jo auringon sulattamalle pälvelle, käänsi hevoskärryt ja ajoi mäkeä alas takaisin, asemalle vievälle tielle.


Elga Agnessa oli lähtenyt jo viikko sitten matkaan ja oli kylmissään ja väsynyt kaiken laisten Kestikievareissa vietettyjen, huonosti nukuttujen öiden jälkeen. Tuntui, että joka paikassa kutisi, jos ei muu, niin ainakin patjojen sisältä pöllyneiden heinien pöly.


Matkustaminen oli kuitenkin tullu viime vuosina hyvin tutuksi. Ne olivat kuluneet kierrellen eri sukulaisten nurkissa. Kaikki sanoivat, että hän sai asustella kyllä ja oli tervetullut, mutta oli huomannut, että kaikkialla oli suhtautuminen ollut kuitenkin jotain muuta kuin sanat antoivat ymmärtää. Kun isäntäväki oli saanut kutsuja vierailuille ja juhliin, oli hän jäänyt aina ilman kutsukorttia, ja kun taloon oli tullut vieraita, oli häntä vaivautuneesti ohjeistettu jäämään huoneeseensa vierailujen ajaksi. Milloin minkin syyn varjolla.  Ja kaikki tämä miehen pelihimojen vuoksi.


Kun mies oli omaisuuden hävittyään sitten hävinyt lopulta itsekin, alkoi kulkea sitkeä huhu, että mies oli tehnyt oman ratkaisunsa ja päättänyt päivänsä jossain kurjassa hökkelissä kaupungin laidalla. Mutta ruumista ei ollut mistään löytynyt, eikä itse tarinalle ollut todisteita. Kaikki leijui ilmassa, oli kesken... Elga oli ollut vallan epävakaassa tilassa, suorastaan romahtanut kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta viimein alkanut toipua. Enää ei ilmaantunut myöskään uusia velkojia ja kun kaikki omaisuus oli sitten nuijittu pois, oli hän ajatellut, että tästä ei ole kuin yksi suunta. Ja se suunta oli ylöspäin. Viime ajat hän tunsi olevansa jälleen voimissaan.


Hän oli ollut kirjeyhteydessä Kauppakylään Aksenja Malakoffiin, ja Heblaan. Molemmat rouvat olivat itsekin skandaalit läheltä eläneet ja ymmärsivät, missä vaikeuksissa Elga oli. Eikä yksin taloudellisessa.

Tyttäristä Edith Adine oli nopeasti vihitty kauppias Sulevi Karlssonin kanssa ja lähetetty Kauppakylään. Elgan mielestä se oli riittävän kaukana kaikesta, ja niin hän oli päättänyt tulla asumaan heidän luokseen. Uuteen alkuun.
 Ja tässä hän nyt oli. Pensionaatti Villi Helmen oleskeluhuoneessa ja Edithiä ja Sulevia oli lähdetty hakemaan.


Jälleennäkeminen oli lämmin...


... Edith oli yllättynyt, mutta hyvillään - hän oli nähnyt äitiään viimeksi kohta viisi vuotta sitten.


Mutta lapsi hyvä, miksi ihmeessä me olemme täällä...


Sulevikin ehti Kauppahuoneeltaan anoppiaan vastaan... voi sentään, vähän yllättäin, tämä nyt kyllä... Voi sentään...


Kuulehan sinä Shuulevi kulta... voitko selittää minulle, miksi me olemme täällä?



Kärryt toivat minut tänne, kun pyysin Shuulevin asunnolle.


Niin, tuota, täällähän me nyt asumme, näin niin kuin vain väliaikaisesti. Eikös niin, kulta?


Tarkoitus on ostaa, tai rakentaa talo, mutta kun tässä on nyt ollut vähän kaikkea...


Mutta kuulehan Shuulevi, siitähän on kohta jo viisi vuotta, kun vaimon toit, miksi ihmeessä hänellä ei ole kuin pieni huone tuolla ylhäällä, muiden vieraiden joukossa...


Niin, tuota...  kun tuota, khöm, tässä ei ole ihan vielä päätetty... kun, niin kuin sanoin, kaikkea tässä nyt on ollut... Vai mitä kultaseni?


Ei, kuulehan sinä Shuulevi kulta... nyt minä en jää tänne, vaan lähden Aksenja Malakoffin luokse. 


Nyt sinä Shuulevi, järjestä minulle kyyti - juon tsajun vasta siellä... Kyllä tähän tolkku saadaan.