Juna vie ja juna tuo

Vaikka aurinko helli ja suosi, oli ilmassa ollut jo kirpakkuutta ja kuulautta ja keltaisen eri sävyissä värittyneitä lehtiä oli lennellyt muutaman päivän tuulen pyörteissä roppakaupalla. Ensin ilmassa kieppuen ja nyt ne olivat kasaantuneet ojien ja  aitojen vierille ja nauhoissa siirtyivät tuulen kuljettamina pitkin hiekkaista tien pintaa eteenpäin ja taas takaisin.

Oli tullut syksy. 

Kauniina syysaamuna oli Suutarin Ulla tullut Kauppahuoneen pihalle myymään leipiä ja hedelmiä ja juuri nostettuja perunoita. 

Ja Otto Iivari oli kärrännyt kalakärrynsä Ullan kojun viereen.

Nuori rouva Ofelia Pykälä tapasi tulla jo aamulla käymään Kauppahuoneella ja torikojulla ja palata siitä sitten laittamaan Filemonille aamiaista, ennen kuin Filemon lähtisi kierrokselleen kylälle. 
Johanna tuli myös mielellään jo aamusta katsomaan mitä Ullalla oli kojussaan tuoretta antia, josta laittaa Pensionaatti Villi Helmen vieraille tarjottavaksi.

Tavallisuudesta poiketen, oli tänä aamuna rouva Edith Karlssonkin jo lähtenyt Villi Helmestä ja askelsi Kauppahuoneen pihamaan yli kauppaan. Sulevi oli viettänyt jo muutaman yön Kauppahuneen toimistollaan, ja Edithiä oli alkantu jo huolestuttamaan ja päätti aamusta lähteä katsomaan mistä oli kyse. Tosin Muurari Nysten oli kuulema tullut Helsingistä ja sitä jälleen näkemisen riemua sitten oli juhlistettu erilaisin kokoonpanoin hyvin ponnekkaasti. Näissä riemuissa taisi Sulevikin viipyä. 

Apupoika Gabriel tuli rapuille katsomaan, joko kouluun menijöitä oli näkyvissä. Liittyisi mukaan.

Olihan niitä, pieniä, jotka mielellään kokoontuivat leikkien merkeissä jo ennen koulun alkua. 

Joskus myös Ullalla oli jotain hyvää kojullaan, josta saattoi antaa lapsille jaettavaksi.
Tänään siellä oli paljon säilöttyä kesää.

Aina juureksista vihanneksiin ja hedelmiin ja marjoihin.

Ja oli tuoreita hedelmiäkin, joista pari omenaa jouti nytkin jaettavaksi. 

Hedelmän otti Suutarikin aamupalakseen ja suuntasi Kauppahuoneen kulman taa, jossa kuului jo 

Joka-Kylän Kallen ihmettelevä ääni.
Ihmetys oli reaktio Muurari Nystenin tarinointiin.

Muurari Nysten oli ollut kuukausi tolkulla Helsingissä ja vihdoin saapunut kotikylälle. Nysten oli ollut Hotellin rakennustyömaalla ja siitä hänellä riittikin ihmeellistä tarinaa. Suutari, Joka-Kylän Kalle ja Viktor olivat jo aamulla kiirehtineet kuulolle uusiin tarinoihin.

Siellä on niin suuri keittiökin, että kokit keittelevät omilla paikoillaan ja sain muurata sinne hellan ja uunin poikineen. Eivät kuule toisessa päässä mitä huudetaan toisessa, vaikka kuinka yrittäisi. Ei paljon saa asiaa tulla eri pisteelle, pitää lähetti lähettää, tai käyttää lennätintä, myhäilee Nysten, ja nauttii kuulijoiden epäuskoisista ilmeistä.

Ja niin hieno on, että komia hissi kuskaa hienoja vieraita, joita tulee maailman joka kolkasta, mutta ei se riitä, että vieraat kulkee hissillä ees taas, vaan ruuatkin kulkee omilla hisseillään kerrosten väliä, kun joku haluaa syödäkin huoneessa, tai yläkerran saleissa.

...He,he, he, vai menee ne perunat omalla hissillä ylös, alas, nauraa Suutari... No on semmoisia kyllä, siihen pisti väliin Viki - olen semmoisesta kuullut, melkein nähnytkin, kun olen liikkunut hienoissa kaupungeissa...

Jaa, no jos niin sanot, tyytyy sitten Suutari ja mielessään päättää muistaa kertoa Ullallekin kaikki ihmeelliset asiat.

Ja lattiat on marmoria, semmoista joka on tuotu kaukaa, ihmeellisistä maista, tai kiveä nyt kumminkin.  Aulakin niin iso, että kuulepas Elias, sinunkin töllisi mahtuisi kahteen kertaan sen sisään verstaan kera. 
...no, ei kai nyt sentää, Suutari pelästyy... ei ainakaan kamarihuoneen kanssa... kait sentään...

Ja portaat... niin upeat portaikot, että näyttää kuin suuret ja voimakkaat vesipyörteet laskeutusi putousten lailla halliin...
Ja hallit ja aulat ja salit tulee olemaan kuin viidakossa konsanaan, eksoottista kasvia,  melkein kattoon asti ulottuvia joiden alla voi istua, niitä sinne kuulema tulee... valtameren takaa toimitetaan, tilauksessa jo kuulema on ja suurilla laivoilla tuodaan...

Huoneet on niin hienot, että vaan silkkiä ja samettia ja nahkaa - kultaa ja kristallia... ammeetkin melkein kultahanoin... ja suihkut, vesi tulee ihan yläkerran kylpysaleissa semmoisesta siivilästä katonrajasta...
Niin mikä semmoinen kylpysali... kynsii korvallistaan Joka-Kylän Kallekin 
...no semmoinen iso huone jossa on niitä suihkuja ja kylpyamme ja peilejä ja altaita... Kaminoita muurasin semmoisenkin hienon salin kulmaan ja mosaiikki-laattaa...Siellä sitten hienot frouvat istuu vaahdon joukossa ilman rihman kiertämää ja huokailevat...
...no... hmm.. khömm, khih... ettei vaan muodot pilikistääs - siinä kaikilla oli hauska hetkensä...

Ja sitten on huoneiden käytävillä semmoinen huone jonka ovi pannaan säppiin ja ulos käänetään merkki, että muut tietää sen olevan juur varattu. Sitten lasketaan pöksyt, istutaan porsliiniselle, reiälliselle istuimelle ja annetaan tulla mikä tullakseen on, noustaan ja ylhäältä kiskaistaan narusta ja huiskis vaan, vesi vie mennessään, mitä vietäväksi tuli.

Ja taas on Suutari ja Joka-Kylän Kalle hyvin epäileväisen näköisiä, kunnes Viktor taas myötäilee Nystenin tarinaa, että nähty on, nähty on...

Ja samassa hotellissa on kahvilaa, ravintolaa ja vaikka ja mitä... ja semmoisia työtehtäviä, että ei ole missään... no hissipojat tietysti, sehän on selvä, mutta on omat henkilöt jotka hoitaa sikaritkin, kertaa Nysten. 

Nysten oli puhunut Hotellin ihmeistä siitä asti, kun oli Kauppakylälle takasin tullut, taukoamatta jokaiselle, joka vain oli pysähtynyt kuuntelemaan. Edellinen iltakin oli mennyt Sulevin toimistolla ihan aamun tunneille ja sieltä suoraan Nysten oli tullut nyt tänne Kaupan nurkalle... 

Kaupan pihalla oli yht`äkkiä sähköistytty.

Aina, kun jotain uutta tapahtuu, piti siitä ottaa kaikki irti, oli se sitten Nystenin tarinoiden muodossa, tai vieraiden ihmisten..

Mäkeä ylös käveli rouvasihminen. Laski matka-askin ja laukun maahan, keskelle Kauppahuoneen pihaa, ja veti hengästyneenä henkeä. Maltillista ja hiljaista nousua on aika matka asemalta päin tultaessa ja se käy voimille.

Huh, huh, no vihdoin perillä, kyllä se tämä oikealta paikalta tuntuu... hymyilee sitten huojentuneena - näyttää niin kotoisalta, vähän tulee kotikyläkin mieleen...

Jahas, jahas, torikojuja ja aamun uutterat... tekee havainnon... Ja samalla havainnoidaan muiden toimesta myös tulijaa....

Tulija on Eedla. Eedla Helsingistä. Pienen kahvilan tiskin takaa, läheltä rakenteilla olevaa Hotellia, jossa työmiehet tapasivat käydä päivisin syömässä perunoita ja soossia, silakkapihvejä ja Lindströmmin pihviä, kaalisoppaa ja makaroonilaatikkoa. 

Eedla oli jutustellut työmiesten kanssa, kuunnellut juttuja ja tavannut joskus jonkun kahvittelun merkeissä töiden jälkeen pienessä hellahuoneessa... ihminen on sillä tavalla vähän heikko.

Yksi oli ollut Muurari Nysten, jolla oli vilkkuvat silmät, kaunis hymy ja mukavat jutut...

Muurari oli jonkun illan istunut Eedlan huoneessa, nojatuolissa ja kertonut kotikylästään, miten siellä on hienoa väkeä, ystävällistä ja kaikki puhaltavat samaan hiileen, auttavat aina toisiaan, eivät tuomitse...

Se kaikki oli tehnyt Eedlaan suuren vaikutuksen. Eedlaa ei elämä aina ollut kohdellut silkkihansikkain ja monta kertaa oli Eedla joutunut nieleskelemään osakseen saamaa paheksuntaa ja ylenkatsetta. Eedla oli pieneltä kylältä kotosin, nuorena tyhmänä tyttönä vähän luullut rakastuneensa ja sen seurauksena saanut lapsen. Oma isä oli antanut jäädä pieksemisen jälkeen vielä tölliin asumaan, mutta toisen lapsen jälkeen oli ajanut maantielle. Eedla oli lähtenyt kaupunkiin ja tehtaassa saanut töitä, lapset oli kasvaneet toisten tehtaan tyttöjen auttamana, mutta olihan se niin hankalaa, ja Eedla oli sitten rukoillut isäänsä, että ottaisivat lapset huomaansa, kunnes Eedlalla olisi olot kaupunigssa vähän paremmin.  Ja niin oli  sitten Eedlan lapset lähteneet Eedlan lapsuuden kotiin. Oliko elo sielläkään niin kovin helppoa lasten kannalta, ei välttämättä, mutta silmäpareja vahtimaan kuitenkin. Kaupungissa lapset olisivat olleet niin kovin paljon yksin. Eedla yritti lähettää välillä rahaa kotiin, kovin usein sitä ei kuitenkaan piisannut. Kaikki oli niin kovin kallista, vaikka yritti kaikenlaisia töitä. Välillä oli Eedla sitten rakastunut, kun romantikko oli ja yksin ei ollut helpp olla,  mutta ei niistä sen vakaampaa ollut tullut. Elämä oli kaupungissa ollut aika raakaa ja kovaa, leipä oli ollut kovin tiukassa ja paljon oli Eedla saanut niellä ja sietää, jotta oli päässyt siinä eteenpäin. Aika kului, eikä suuria muutoksia ollut.

Sitten tuli kahvilaan Muurari Nysten. Kertoi juttuja - tuli Eedlan huoneeseen kahveille, jatkoi kertomistaan kotikylästään - jäi sitten yöksi, jos toiseksi ja tarinat jatkuivat -  ja se oli ruvennut kuulostamaan Eedlan korvissa unelmalta.

Sitten oli Muurari Nysten vain lähtenyt. Yhtenä päivänä ei enää tullut, ja muilta työmiehiltä oli saanut selvitettyä, että muuraustyöt olivat tällä erää loppu ja Nysten palannut Kauppakylään. 
Eedla ei kauaa miettinyt. Itse asiassa ei yhtään, kun sanoi kahvilaan, että kiitos, tämä oli nyt tässä. Sanoi huoneensa ylös, pisti matka-askiinsa tärkeimmät ja osti piljetin junaan. Ja tässä sitä nyt oltiin. Keskellä Kauppakylää, uuden edessä. Joko Nystenin kanssa tahi ei.

Muurari Nysten päätti lähteä kysymään Ullalta saisiko hedelmän, tai jotain, jonka voimin jaksaisi tuvalleen... Pääsi Kauppahuoneen kulmalle, ja havaitsi pihassa matka-askin kanssa seisovan naisen.

Herran tähden... parahtaa Nysten ja tuntee miten kaikki into ja voima valahtaa työsaappaisiin...

Heinäpoutaa

 Juhannusyön taianomaisen tunnelman haihtuessa ja hanurimusiikin tauottua, oli herätty jälleen arkiseen aherrukseen. 
Poutaa piti, suorastaan hellettaä ja taloissa oli päästy heinän tekoon. Pehtoorin tilallakin oli heinätyöt menossa. Heinähaasiat nousivat halkomaan peltoja kuin suuret karvaiset madot. 

Kaikki kynnelle kykenevät oliva heinäpelloilla ja  naapurit tekivät yhdessä talo kerrallaan kaikkien peltotilkut. Ja kenen pellolla kulloinkin oltiin, sen emännät huolehtivat kahvit ja piimät pellonpientareelle leivän ja suolakalan kanssa. Talollisen Tilalla kun oltiin, tuli kahvin kanssa ihan oikeata lettipullaakin. Sinne pellolle joutuivat myös kylän lapset kovin mielissään.

Pehtoorin peltotilkkujen ollessa vuorossa tarjoiluista huolehti vanhin tytär Kreetta ja apurina eväskorien kuljetuksessa pellolle oli siskonsa Stiina ja Kaupan Gabriel. 

 Kun työt oli kääntymässä lopuilleen, antoi Pehtoori tytöille luvan lähteä rantaan uimaan. Niin oli päivä kuuma ja hikinen itselläkin, että vähän kävi jo lapsia sääliksi.

 

Taitaisi hänkin piipahtaa illemmalla itsekin, hyvää tekisi.
Jaah.... saataisikohan se Johanna ennättää mukaan... niin olisi  mukava jälleen nähdä, ei ollut osunut missään kohdakkain juhannusjuhlien jälkeen, niin oli työt vieneet molempia tahoillaan.

 Mahtaisiko se tunne olla yhtä lämmin, kuin juhannuskokolla, vai liekö kokko lämmittänyt... no nyt olisi apuna helteet, jos ei oma liekki riittäisi...
Hymyili itsekseen, siirsi hattua ja sitten havahtuu hämillisenä... keskellä pihamaata.

Kreetta oli luvannut ottaa mukaansa myös Syreenitalon pikku Fredrikan ja niin olivat lapset tulleet rantaan.

Helmat kääräistiin vyötäisille.... ja sitten veteen.

Ruusa kahlaili rannassa, mutta Fredrikan mielestä piti päästä heti veteen.

Vaikka oli tukahduttavan kuuma, oli vesi Stiinan mielestä liian kylmää, hän kastautui ja nopeasti kääriytyi pyyhkeeseen.

Järvi oli kyllä syvä ja sen pohjassa kerrottiin olevan lähteitä joista jääkylmä vesi pulppusi ja pienellä tuulella sekoitti jo lämmenneen pintaveden syvyyksien kylmään. Näin vesi harvoin oli oikein lämmintä. Kreetta oli kuitenkin sitä mieltä, että se olisi oikein sopivaan virkistäytymiseen. Kunhan Fredrikan saa ylös turvallisesti, pulahtaisi hänkin.

Stiina sanoi, että menee viltille ja Fredrika voi tulla siihen juomaan mehua hänen kanssaa ja Kreetta voisi puolestaan mennä uimaan.

Gabriel tulee Stiinan viereen.

Gabrielista ja Stiinasta on tullut hyvät ystävät...

...molemmilla on kyltymätönt tiedonhalu ja uteliasuus ja usein kaksikko löytyy seikkailemasta lähimetsistä ja pelloita.

Oletkos Stiina nähnyt lepakoita.. minä näin...

Ruusa tähyää järven taa  - eikös tuolla näytä nousevan savukiehkura....

Kreetta patistaa pikku-Fredrikaa tulemaan jo kuivattelemaan ja nostaa myös katseensa.

Hyvänen aika, kyllä siellä taitaa savuta.

Gabriel tähyää myös ja toteaa samaa, että kyllä siellä nousee savua ja kun siellä ei ole asutustakaan...

ei kai vain metsäpalo!... haiseekos savulle...

Kreetta kietaisee Fredrikankin istumaan viltille peiteen sisään, mutta ei riisuudukaan itse...

... vaan tähyää ja haistelee ilmaa...

Kyllä selvä savun haju tuntuu... Ja samalla mieleen nousee kylällä joku talvi aiemmin ollut 

Villa Malakoffin palo! Se oli aivan kamalaa ja Kreetta huomaan sydämen pompottelevan lujemmin.

Kuulkaas lapset, nyt kerätään tavarat ja lähdetään takaisin, ja jos vaikka Gabriel juoksisi edellä sanomaan, että Järventakaisessa näkyy savua ja tuoksuukin jo!

Nyt oli ollut niin pitkään kuivaa ja kuumaa, että tulen käsittelyä oli varoiteltu joka talossa ja tuvassa ja lapsille teroitettu miten tärkeätä oli huolehtia, ettei mitään jäänyt mihinkään kytemään. Tällaisella helteellä tuntui melkein kaikki syttyvän ihan itsellään, ja jos tuli pääsisi maastossa irti, ei sitä taitaisi saada taltutettua, vaan voisi vain yrittää suojella rakennuksia miten kuten pystyi ja toivoa sadetta.

 Onneksi järvi oli välissä, mutta kipunat osasivat melkein lentää....

 Ja nyt oli puolestaan ennettävä kylään - huolehti Kreetta.

Juhannus

 Kauppakylässä oli aika sujahtanut kuin siivillä ja ennen kuin huomattiinkaan, oli kevät vaihtunut kesään. Oli selvitty läpi rospuuton, saatu kevään peltotyöt tehdyksi ja samaan aikaan puutarhoihin oli ilmestynyt monen kirjavia ja iloisia puutarhakalusteita, liinat pöydille ja aina kun voitiin, nautittiin kaikki aika pihamaalla. Sitten oli suvivirsi kajahtanut koululuokassa ja lapset kirmaneet kesälaitumille,  juuri sopivasti perunan istutukseen. Se olikin tärkeää joka talon ja töllin väelle. Ja nyt oli tultu hetkeen, jolloin oli tovi aikaa hengähtää. Mutta kuitenkin samalla tutkittiin sääennusteita ja luonnonmerkkejä, teroitettiin viikatteita ja todettiin, että otollinen hetki olisi heinän tekoon, mutta ensin juhlittaisiin Juhannus. 

Jos sää vain salli, kokoontui Kauppakylän väki juhannusta juhlimaan järven rantaan, kylän laidalle. Sulevin Kauppahuoneen pihalta kannettiin yhdessä tuumin myyntiteltta ja sinne tuotiin omia leivonnaisia, piirakoita ja  muutamassa talossa oli hellettä uhmaten paistettu pino kaupalla lettuja. Juomapuolta tuotiin myös; mehua ja tietysti oli tsajua. Ja löytyihän se sahtitonkkakin.

                                                

Väkeä saapui pikku hiljaa rantaan ja iloinen puheensorina sekoittui lintujen liverrykseen. Tiltaltti tiputteli omiaan ja vesilintu poikueet halkoivat järven pintaa äännellen toisilleen, haapapuut havisivat kilvan riippakoivujen kanssa. Oli suvi parhaimmillaan.

Oli mukava kokoontua yhteen. Vaikka väki usein kohtasikin kaupalla, koululla ja kylän raitilla, niin usein kohtaamisia väritti arjen asiat. Nyt oli kaikki toisin; oltiin iloisena ja innokkaana liikkeellä. Oltiin kevein mielin ja ihan kevein asusteinkin, olihan ollut pitkään jo hellettä.

Lapset kirmasivat ylempänä rinteesä

 ja Stiina oli ennättänyt ensimmäisenä keinuun. 

Pikkuinen Fredrika katsoi ihaillen hurjaa keinuntaa ja hiljaa mielessään päätti, että hänpä vielä koettaa ihan samalla tavalla, kunhan keinu vapautuisi isommilta. 

Sofka piti syrjemmällä lapsia silmällä, samalla kun nukutti pieniä. Yhdellä pienellä olikin Sofkan koti jälleen kasvanut, kun Jokakylän-Kallen morsian oli vähän kuin pakotettu takaisin Helsinkiin. Sellainenkin surullinen tapahtuma. Kalle oli vieläkin alamaissa, vaikka ei sitä halunnut näyttää. Kovinhan olivat olleet rakastuneita ja Kalle kävi yhden talven Helsingissäkin kokeilemassa ja sitten Neito täällä, mutta ei siitä yhteiselosta tullut oikein kummassakaan mitään. Se leipä vaan oli ollut kovin suuren työn takana ja liian epävarmaa, kun oli se pienikin. Ja ei ollut Neito jaksanut sitten lopuksi sitä Kallen juhlimistakaan, vaikka Kalle oli kaikkensa yrittänyt ja vähentänyt sen mitä pystyi. Kaupungissa oli luvattu Neidolle työtä ja kotoa asunto ja niin oli Neito lähtenyt kotipuoleen kaupunkiin silmät kyynelissä ja sydän hajalla. Lapsi oli jäänyt Syreenitaloon Sofkan ja Levin kasvatettavaksi sillä puheella, että väliaikaista, kunnes Neito saa olonsa vakaaksi. Kirjoitti usein ja lupasi tulla käymäänkin. Ja joskus poikkesi Kallekin poikaa katsomassa. Kylän väki oli jo hieman puhunut, että pitäisi säännöllinen avustus järjestää Sofkan ja Levin tueksi, kun niin monesta pienestä pitivät huolen. Että jos ei ollutkaan omilla lapsilla siunattu, oli talo täyttynyt lasten äänistä kuitenkin.

Jokakylän-Kalle asetteli jo hanuria syliinsä ja tapaili valssin tahtia...

Valssi soi, mieleen toi

Ajan sen entisen

Muiston kauniin mieleen tuo

Valssin vanhan sävelvuo

Muistojen menneitten

Valssi soi, hiljaa soi

Kaikki häippyy unholaan

Muisto saapuu uudestaan

Virittäydyttiin musiikin mukana...

... sen oli hyvä antaa vain viedä...

Rinteessä Fredrika oli huomannut tilaisuutensa tulleen keinun suhteen. Vähän se oli korkealla, istuin, mutta onneksi Gabriel oli ystävällinen ja auttoi.

Kojulla oli säpinää

ja joka puolella kuului innostunutta puhetta musiikin lomassa

Säveliin, menneisiin

Ystäviin rakkaisiin

Onnenmaille riemukkaille

Valssi vanha meidät vie

Muistojen armaitten

Sävelten entisten

Hurma säilyy, siellä päilyy

Kirkas, kaunis muiston tie

tyttöset toivat Aksenjalle tsajua... ja pitivät ajan tasalla humun keskellä; rantaan kun oli tullut ihan uusia kasvoja...

...Levkin oli huomannut vieraat ja tiedusteli heti tilaisuuden tullen, josko Anna Snitkinan Pensionaatti Villi Helmeen oli tullut uusia asukkaita -  ja olihan niitä, myönsi Anna ja tiesi siis jo muita enemmän...

Birgerin seurassa oli nimittäin rantaan astellut kaikille tuntematon, mutta niin tyylikäs ja kaunis Daami, että olihan mäessä käynyt kuin yhteinen väristys ja humahdus!

Sen lisäksi oli juhlilla muitakin, vähän uudenpia kasvoja.

Kuhina ja supina kävi kiihtyvänä vähän siellä ja täällä,

tuntui, että jokaisella oli jotain jutusteltavaa, kerrottavaa, kysyttävää,..

 
...Mitäs tuumit Lydia, kuiskaa Åmar ruotsalaisten oolla -  lähtisitkö valssaamaan miehesi kanssa...
ja lähtihän Lydia. 

Jokakylän-Kalle oli lupautunut soittamaan hanurilla juhannuksen tanssit. Niinpä hän oli aloittanut virkistäytymisen ja äänihuulten voitelun jo hyvissä ajoin päivällä.
Suutari oli sangen ystävällisesti tullut avuksi ja seuraksi.  Kallen siirryttyä rantakivelleen hanurin kansaa, oli Viktor tullut pitämään puolestaan Suutarille seuraa. Ja hyvin oli sujunut seuranpito puolin ja toisin.

Kun musiikki alkoi soimaan, lähti Ulla etsimään Suutaria. Josko tämä lähtisi tansittamaan...  ja löysi miehensä kojun takaa Viktorin seurassa.

Ulla harmistuu näkemästään ja hetken jututettua miestään toteaa, ettei siitä taitaisi olla tanssikavaljeeriksi tälle illalle.

Viktor heti avuliaasti lupautuu tanssittamaan Ullaa Suutarin sijaan - ja miksei muutenkin... ja iski ronskisti silmää.

Hävytön!

Elsi-Kanerva ja Fiona lohduttavat Ullaa, jota surettaa jälleen kerran Suutarin kunto. Vanhastaan tietää, että näin hyvillä keleillä tässä saattaa mennä viikko poikineen samaa humua, eikä miestä näy, ei kuulu, eikä töistä tule mitään. Ja se mahdottoman röyhkeä Viktorkin vielä, päivittelee Ulla punehtuen naisille!

Myytikojun toisella puolen Filemon yrittää haastatella kaikkia.Vähän kuin virkansa puolestakin, mutta oli kyllä todettava, että avioiduttuaan osa huomiosta on  nuorikossa, ihanassa Ofeliassa, eikä hän ennätä kaikkien juttusille niin kuin ennen.
Verner Duskull on kuitenkin aina kiehtonut Filemonin mieltä, hänessä kun on tiedemiehen ohessa aimo annos seikkailijaa ja sekös kiehtoo Filemonia. Verner on tehnyt pitkiä matkoja eri puolille tutkien luonnon ihmeitä ja tavannut suuren joukon milenkiintoisia ihmisiä. Aina Vernerille löytyy pieni hetki.

Kauppakylälle oli  tullut myös uusi, oma seppä.

Ja sehän oli kyllä laajasti huomattu...

Se oli hyvä,  kyllä kylällä oma seppä piti olla. Ja kun seppä oli lisäksi nuori ja julmetun komea, sai se säpinää aikaiseksi myös naisväessä. Yht´äkkiä oli kaikenlaiselle pienelle tarvekalulle tullut tarvetta; kellä hellan peltikoukkua, hakaa ja kynttilänjalkaa... mutta sitten huomattiin, että tietty tummaverinen kaunotar teki usein matkaa pajalle ja nyt he olivat tulleet juhlille yhdessä.  Voi sentään, tuumittiin hiljaa etenkin nuorten neitojen piirissä.

 Kalle antoi hanurillaan parasta ja kajauttipa laulunkin - ja täytyy myöntää, että kyllä Kalle soittaa osasi, eikä lauluäänessäkään ollut moittimista.

hyvin päästiin tunnelmaan mukaan..

Pehtoori, tai mikään varsinainen Pehtoori ollut, oli toiminut vähän kuin Villa Malakoffin tilanhoitajana, tai yleismiehenä ja enemmänkin neuvonantajana Aksenjalle.  Hän on ollut jo usean vuoden leskenä. Elellyt omaa hiljaista eloaan kylällä. Hoidellen samalla omia vuokratiluksiaan. Kunnostellut taloaan, katsellut tyttäriensä kasvamista ja jo kolmena juhannuksen tansittanut Johannaa.

 Ihanan naisellista Johannaa. Ja tänä juhannuksena Pehtoorista tuntui, että Johanna  katsoi häntä hymyillen suoraan silmiin, kun hän kysyi Johannaa tanssimaan ja tanssiessa Johanna tuli ikäänkuin aavistuksen lähemmäs ja nenä tuntu mukavasti Pehtoorin soliskuopassa...

Samaa valssia Sulevi tanssittaa Edithiään... miten taipuisasti Edith keinuu käsivarsilla... kyllä häntä oli kohdannut suurenmoinen onni, kun Edithin oli tavannut ja omakseen saanut...

...mutta samalla näköpiiriin valssasi myös tuo kylälle tullut Birger. Birger ja käsivarsillaan aivan vieras daamin. Ja Millainen Daami! 

Birger ei ollut lainkaan esitellyt heitä. Ei tosin monelle muullekaan, mutta kyllähän Sulevin pitäisi tietää mitä kylällä tapahtuu, ja keitä siellä liikkuu. Pitääkin käväistä Aksenjan luona heti juhannuksen jälkeen, Birger näkyi ainakin Aksenjan luona käyneen salaperäisen Daamin kanssa. 

Sitten sytytettiin kokko... Kojun takanakin havahduttiin

Kokko saatiin syttymään ja sitä ihailemaan keräännyttiin rannan tuntumaan.

 Kun kokon tuli pikkuhiljaa hiipui ja kipunat enää nousivat rätisevin juovin ylös kesäiltaan, viritti Jokakylän-Kalle vielä hanurinsa nauhat olalle ja notkein sormin taikoi valssin sävelet ilmoille. 

 

Valssi soi, mieleen toi

Ajan sen entisen

Muiston kauniin mieleen tuo

Valssin vanha sävelvuo

Muistojen menneitten

Valssi soi, hiljaa soi

Kaikki häipyy unholaan

Muisto saapuu uudestaan

Säveliin, menneisiin

                              Ystäviin rakkaisiin

Onnenmaille riemukkaille

Valssi vanha meidät vie

Muistojen armaitten

Sävelten entisten

Hurma säilyy, siellä päilyy

                              Kirkas, kaunis muiston tie