Sulevin joululahja

 Sulevi Karlsson rakasti ihmisiä ja seuraa ja erittäin paljon seuran keskipisteenä oloa, mutta pitkien juhlapyhien jälkeen hän kaipasi kipeästi jo omaa, rauhallista hetkeä. Joulun aika ja uusi vuosi olivat sujuneet hyvin syöden ja seurustellen ja ajanviete pelien äärellä. Ulkoilua hiukan, ja kyläilyä vain pakon verran, Pensionaatti Villi Helmessä kun oli vieraita ja asukkaita talon täydeltä. Vieraat merkitsivät seuranpitoa, mutta nyt, kun Pensionaatti oli Sulevin ja vaimonsa oma, tiesi se myös työtä. Ruokaa ja juomaa ja ohjelmaa piti olla kaikille riittävästi. 

Vaikka Johanna olikin jäänyt taloon, kun omistus siirtyi Edithille ja Suleville ja hoiti keittiön asiat enemmän, kuin hyvin, riitti pientä puuhaa ja päätösten tekoa myös Edithille ja Suleville. Sulevi hoiti seurustelun ja erittäin mielellään sen teki, mutta tänään kaipasi jo rauhaa.

Sulevi hiippaili aamutuimaan alas keittiöön, niin kuin hänelle oli muodostunut tavaksi. Edith halusi nukkua pitkään ja ryhtyi emännöimään vasta myöhään, mutta niin aikaisin ei Sulevi keittiöön päässytkään, etteikö Johanna olisi jo ollut hereillä ja vähintään sitonut esiliinaa vyötäisilleen ja sytyttänyt hellaan valkeaa. Johanna keitti aamukahvin ja puuron pensionaatin vieraille, teki voileivät  ja keitti munia. Johanna laittoi aamiaisen myös Suleville. Sen Sulevi nautti keittiön lämmössä, ei yläkerran salissa. Aamut olivat Sulevin mielestä kodikkaita, oli mukava katsoa Johannan puuhastelua ja hyvä oli Johannaa katsella muutoinkin.  Joskus Johannan punaiset ja pitkät hiukset olvat palmikolla niskassa,  joskus Johanna vasta alkoi niitä suoria, silloin Sulevi uppoutui näkemäänsä ja muisteli miltä oli tuntunut ne hiukset kämmenien ja sormien lomassa...  jaa-a, se oli aikaa ennen Edithiä. Sulevi oli alkanut hieman haikailemaan menneen perään, kun Johanna oli tullut pensionaattiin työhön, mutta Johanna sanonut, että Edith oli hänelle hyvä emäntä, eikä hän halunnut tälle harmia ja lisäksi Johanna piti työpaikastaan - luonut sitten vihreillä silmillään  katseen suoraan  Suleviin ja se oli tuntunut kuin moukarin iskulta suoraan vatsaan. Sulevi ei voinut itselleen mitään; hän ihaili naiskauneutta enemmän kuin mitään ja kerran hänen sydämeensä päässyt oli siellä aina. 

Sulevi myös mielellään keskusteli Johannan kanssa. Pensionaatin asioita, Kauppakylän asioita, mutta myös Sulevin omia asioita. Jos Sulevia harmitti, sen saattoi kertoa Johannalle, tällöin saattoi Sulevi tuntea rauhoittavan käden olallaan, joskus kannustavan taputuksen ja joskus, kyllä, keveän sipaisun poskessa. Joinain aamuina Sulevi saattoi hetken pidellä letistä, tai essun nauhasta ja joskus jopa tempaista karhumaiseen rutistukseen ja vaikka mitään ei lausuttu ääneen, Johannan vihreät silmät Sulevin silmiin ja punehtuvat posket kertoivat Suleville, että myös Johannan sydämessä oli oma paikkansa aina Suleville. 

Tänä aamuna Johanna jo keitti munia ja voiteli leipiä, toivotti Suleville hyvän huomenen, antoi hymyn ja kysyi päivän ohjelmaa. Sulevi kertoi lähtevänsä Kauppahuoneelle ja mielellään ottaisi evästä mukaansa, aikoi viettää siellä koko päivän. Johanna ymmärsi, otti esiin kangaskääröt ja ryhtyi laittamaan Sulevin eväät valmiiksi. 

Kauppahuoneellle päästyä Sulevi oli erinomaisella tuulella. 

Konttori huone oli kuin toinen koti. Siellä tehtiin työtä ja myös rentouduttiin. 

 Sulevi oli tehnyt joulun alla taidehankinnan, olkoonpa vaikka joululahja itselle, tuumaa...

Ja pyhien vuoksi sitä ei ole ennättänyt kunnolla ihailemaan ja siitä nauttimaan. 

On se, on...  aito Rubenserus..

Tähän tämä sopiikin vallan hyvin... hmm.. muistuttaakos hän jotakuta...

Mitäpäs, pitääkin varmaan kutsua muutama kaveri katsomaan...

Olisikohan Otto-Iivari ja muurari Nysten.. tjaah, Suutariakin olisi mukava nähdä... saavat antaa arvionsa joululahjasta...

Onkos se apupoika missä? Saa lähteä hakemaan vieraat.. jahas, tsajut kiehumaan odotellessa!

Tapaninpäivä on ikuistettu

Talojen piipuista nousi savukiehkurat kiertyen määrätietoisesti ylös taivaalle jo aamuvarhain ja ikkunoista tuikki valot. Pihamaalle ilmestyi matot, ryijyt, raanut, täkit ja viltit ja kannettiinpa patjaa myöden petivaatteetkin tuulettumaan. Lumi pöllysi, kun mattoja tammattiin lumihankeen, puhdistui tehokkaasti.  Ja kun päivää päästiin pidemmälle, levisi yhden jos toisen talon ympäristöön herkullisia tuoksuja, niin isompien talojen, kuin pikku töllienkin. Kylänraitilla kiiruhti talvitamineissa ihmiset koreineen ja kelkkoineen ja tervehtivät iloisesti, muttei kovin pitkäksi aikaa jääty nyt juttusille, vaan kiirehdittiin sinne, mihin oltiinkin matkalla. Kauppahuoneelle ja sen pihamalla oleville myyntikojuille. Asemalle, suutarille, räätälille, naapurille, jolla oli kanoja, tahi lehmiä ja kaikkien posket punoittivat, pikku pakkasesta, mutta myös innosta. Lapsia tuntui viilettävän ees taas toimittamassa aikuisten asioita ja kaikkialla oli ilonen ja jännittynyt hyörinä.
Sitten tuli aamu, jolloin piipuista kiertyivät kyllä savut ja ikkunoista loistivat valot, mutta ovet eivät käyneet, ihmisiä näkyi harvakseltaan ja kaikkialle oli laskeutunut rauha - oli tullut joulu.

Juuri ennen pyhiä oli satanut lunta oikein roppakaupalla. Lumi oli nuoskaa ja tuli raskaina, suurina hiutaleina alas ja jäi niille sijoilleen. Kovalla työllä oli saatu tiet auki ja lumet pihoilta luotua juuri jouluksi. Sitten tuli Tapaninpäivän vastainen yö ja nousi myrsky. Tuuli pohjoisesta ja sitten alkoi pyry ja sitten tuli valtavia tuulen puuskia. Puuskatuuli pisti valtavassa lumikuormassa olleet puut lujille eivätkä ne kaikkialla kestäneetkään. Aamulla tuli Kauppakylän asemalle tieto, että myrsky oli kaatanut suuria puita radalle ja rata oli näin poikki Kauppakylästä pitkälle itään. Aamupäivällä, jo valmiiksi myöhässä asemalle puuskuttanut juna, päästi pitkän huokauksen ja hörypilven ja matkustajille kerrottiin, että juna seisoisi asemalla ainakin päivän, niin isot olivat esteet radalla. Puuta oli kaatunut monen kilometrin matkalta  radalle ja ne piti saada raivattua ja yhteydet seuraavalle asemalle varmistettua, ennen kuin junan voisi antaa jatkaa matkaansa. 

Junassa oli Itään matkaamassa myös valokuvaaja Hermanni Potretti. Hermanni oli ollut Helsingissä kuvaus matkalla. Ja itse asiassa katsastamassa erästä kivijalka liikettä. Toiveena olisi jäädä pysyvästi johonkin ja perustaa kunnon valokuvaamo. Kun kiersi kuvaamassa, ei pystynyt niin paljon kuljettamaan rekvisiittaa, kuten tyylikkäitä kuvaustaustoja ja kalusteita. Hermannilla oli unelmana erikoistua hienoihin henkilökuviin. Kiertäessään hän kuvasi paljon kaupunkeja ja kyliä, tapahtumia ja luontoa, jotka ne olivat olleet innostuksen lähteenä, mutta nyt oli ihmiskuvat ruvenneet erityisesti kiehtomaan. Niitä ihmiset mielellään otattivat tärkeitä tapahtumia ja virstanpylväitä tallentamaan ja juhlistamaan. Ne olivat huomattavasti edullisempia kuin maalatut muotokuvat ja miten paljon nopeampia. Kun ne sitten kehystettiin kunnon kehyksiin ja suojattiin lasin alle, saati niistä kerrassaan hienot muistot salien ja kamareiden seinille. Helsingin liikehuoneisto oli kuitenkin ollut hinnakas, eikä omistaja halunnut siitä juurikaan tinkiä. Ja kun liikkeen näyteikkunat olivat Hermannin mielestä melko pienet ja olisivat vaatineet suurennusta, ei Hermanni jäänyt hinnasta kinaamaan, vaan hypännyt junaan ja päätti, että katsotaan jokin toinen tila jossain toisessa ajankohdassa. Harmitti kyllä, Hermanni kun oli ajatellut, että olisi saanut yhden asian päätökseen ja olisi voinut lähteä suunnittelemaan liikkeen sisustusta ja kalustusta. Mutta aina eivät asiat menneet niin kuin oli haaveillut  - itse asiassa kovin harvoin, tuumi Hermanni siirtyessään heiluvaa junankäytävää ravintolavaunuun. Hermanni tilasi ison sillivoileivän kananmunalla ja ison kupillisen teetä, näin aamu kun oli, sillä jaksaisi pitkälle päivään. Sitten oli tultu Kauppakylään ja matkustajille oli kerrottu, että juna seisoisi asemalla ainakin iltaan, radalle kaatuneiden puiden vuoksi. Hermanni pisti takin niskaansa ja otti kameran kainaloon, se oli sellainen automaattinen toimi, hän ei ollut liikkunut ilman kameraansa enää vuosiin, koskaan kun ei tiennyt minkälaisen näyn kohtaisi. 
Kauppakylä olikin entuudestaan Hermannille vallan tuntematon. Se oli pieni paikka Helsingin ja Pietarin välillä ja siellä ei ollut mitään, miksi pysähtyä, ellet toimittanut ennakkoon sovittua asiaa, mutta aivan päähänpistoksi se ei varmaankaan tulisi. Hermanni laskeutui vaunusta laiturille ja nousi asemarakennuksen kulmalle. Katsasti sitten ympärilleen. Mäki lähti nousemaan asemalta ja pienen matkan päässä häämötti jokin suurempi rakennus. Itse aseman lähellä ei paljon muuta ollut kuin asema. Nuori poika oli reen kanssa liikkeellä ja nosti rekeen muutaman laatikon ja säkin jotka junasta nostettiin laiturille. Hermanni päätti kysellä vähän tietoja pojalta. Poika kertoi menevänsä Villa Malakoffiin, jonne oli tullut tavaraa ja itse asiassa jäisi sinne, oli talon renkipoikia. Talo oli melko lähellä ja itse asiassa kylän suurin ja vanhin. Kun Hermanni kuuli, että siellä oli kotosalla itse vanha-armo, Rouva Aksenja Malakoff, oli Hermannissa heti kauppamies herännyt; eiköhän tärkeä ja vaikutusvaltainen rouva halunnut ikuistaa itsensä näin Tapaninpäivänä valokuvaan. Varmasti halusi. Ja niin Hermanni oli puhunut itsensä samaan rekeen ja kohta mentiin niin, että vedet virisivät silmistä. 

Rekikyyti meni kylän läpi. Kylän, jossa heti asemalta mäen päälle noustua tultiin Kauppahuone S Karlssonin pihaan. Rakennus näytti suurelta ja hyvinvoivalta ja pihamaalla oli myyntikojujakin. Sen jälkeen tie lähti jälleen laskeutumaan loivasti mäen toiselle puolelle ja tien molemmin puolin oli kauniita portteja ja portinpieliä ja portttien takana eri värisiä taloja. Yhden seinällä luki Vouti - jos Hermanni ehti oikein nähdä ja toisessa Sentraali. Tien päässä oli punaisia piharakennuksia ja niiden välistä ajettiin vauhdilla ja saavuttiin keltaisen pitkänomaisen, kolmikerroksisen talon pihamaalle ja siihen pysähdyttiin. Villa Malakoff, sanoi renki-poika ja auttoi Hermannin kameroineen reestä. Hermanni kiitti kyydistä ja lähti kohti kaarevia pariovia. 

Pienen hetken sai Hermanni kolkuttaa, ennen kuin pääsi sisään ja neuvottiin nousemaan toiseen kerrokseen, saliin, jossa talon Rouva olisi iltasella. Näin Hermanni kapusi ylös ja tuli saliin ja esitteli itsensä...

Aksenja tosiaan oli iltasella ja hämmästyi vieraasta, joka tosiaan olikin kerrassaan vieras. Mutta niin utelias Aksenja oli, ettei malttanut päästää tietenkään mitään näin herkullista käsistään, kun sellainen suorastaan purjehti sisään saliin. 

Aksenja pyysi tuomaan myös lautasen ja lasin vieraalle - syöden ja juoden oli mukavampi kysellä vieraan taustat ja tarkoitukset.

Niinhän se sitten selvisi syyt ja selistykset kaikelle; junan esteet ja kuvaus ehdotukset ja sekin, että ilman muuta Aksenja halusi kuvauttaa itsensä. Aivan niin, Hermanni myötäili... 
Sitten alamme työhön, katsotaanpas paikat, mukava tausta ja että saadaan riittävästi valoa...

Aksenja halusi kuvaan ehdottomasti myös Joulupukin

Ja niin kuvattiin!

Nooo.. nyt!

Aksenja pyysi, että Hebla käydään herättämässä yläkerran Salongista, johon Hebla oli jäänyt päivätorkulle glögien jälkeen, mutta ehkä näin erityinen tapahtuma saisi Heblankin innostumaan alakertaan. 

Anna herätti Heblan ja kun kertoi mikä oli alakerrassa menossa, innostuihan Heblakin.

No niin, asettukaapas tuohon rinnan  - ja pukki siihen keskelle taakse...

Siirretäänkös vähän lähemmäs...

No niin, nyt..

Asiaan löytyy ratkaisu

 

Kauppakylän Pensionaatti Villi Helmessä on jännittynyt tunnelma. Päivä oli kääntymässä iltaan ja siellä odotettiin kuumeisesti Sulevia tulevaksi. Oli luvannut tulla ajoissa, kun sitä oli rouvansa Edith kysynyt aamulla. 

Talven aikana  oli Sulevi alkanut viipyä pidempään ja pidempään Kauppahuoneella ja oli joskus ilmoittanut jäävänsä yöksi konttorin sängylle, työt kun veisivät pitkään yöhön eikä kannattaisi muutaman tunnin vuoksi tulla kääntymään kotiin.

 Joskus oli myös kuulunut Edithinkin korviin, että konttorilla oli vietetty myös jokunen ilta iloisissa merkeissä. Musisoiden, korttia lyöden ja laulaa luritellen. Tsajua oli vahvistettu aina tarpeen mukaan, tottahan toki. Läsnä oli ollut usein ainakin muurari Nysten,  kalakauppias Otto Iivari Timmerman ja satunnaisesti myös Suutari sekä tietysti Jokakylän Kalle. Timmerman oli varustettu komealla ja kantavalla äänellä ja yleensä, kun hän oli mukana,  oli intouduttu jopa yhteislaulantaan.  Mutta tänään Sulevi oli luvannut tulla ajoissa. Yhtään tietämättä mihin oli saapumassa.

Edith  puolestaan oli pitkien pimeiden iltojen aikana miettinyt elämäänsä ja päätynyt siihen, että Sulevi Karlsson oli parasta mitä Edithille oli tapahtunut. Sulevi oli hauska, charmantti ja komeakin. Oli luvannut paljon kauniita asioita heidän yhteiseen elämään; oma huvila, jota voisi emännöidä, kutsuja ja illallisia ja mukavaa seuraelämää. Varallisuuttakin Sulevilla tuntui olevan, joka oli hyvä asia, erityisesti Edithin oman tilanteen vuoksi. Ja rakkautta, rakkauttakin oli, kiihkeätä ja intohimoista. Sulevi oli intohimoinen mies. Mutta ajan myötä olivat asiat lähteneet jotenkin laimenemaan. Kovin usein ei Sulevi enää kutsunut Edithiä Varpusekseen, tai Sokerimuruseksi. Suunnitelmat olivat seisahtuneet sijoilleen. Ainoa asia joka eteni, oli Sulevin Kauppahuone ja Sulevin afäärit. 
Haave omasta huvilasta oli edelleen haave ja kodiksi oli vakiintunut pensionaatti Villi Helmi ja yläkerran huone siellä. Eihän elämän näin pitänyt mennä.

Kunnes oli tullut tämä kevät ja asiat saivatkin uuden käänteen. Pensionaatti oli Anna Snitkinan mesenaatiltaan saamien perintövaroin hankkima ja hyvin oli Anna viihtynyt emännöidessään sitä. Tähän asti. Anna oli kuitenkin nyt saanut kirjeen jossa häntä pyydettiin Pariisin balettiin. Opettamaan ja ohjaajan avustajaksi isossa teoksessa. Perin pohjin mietittyään, oli Anna päättänyt suostua, vaikka se olikin projektiluonteinen tehtävä. Mutta kun tilaisuus jälleen tuli, aktiivisen tanssiuran päätyttyä, ei Anna voinut vastustaa  näyttämön parrasvaloja ja taputusten laulua. Mikään ei ollut sen huumaavampaa.

 Mutta mitä tehdä Villi Helmelle? Anna oli puhellut  asioistaan Edithille ja hakenut tukea päätökselleen.  Ja iltojen hämyssä  oli sitten kehittynyt ratkaisu; Edith ostaisi Pensionaatti Villi Helmen. Tai siis Sulevi ostaisi.  Naiset olivat yksissä tuumin asiaa jo valmistelleet ja tässä sitä lopuksi oltiin ja odotettiin Sulevia kotiin.

Aiemmin päivällä olivat Edith ja Anna Snitkina käyneet Vouti Filemon Pykälän luona. Filemon oli pyynnöstä laatinut kauppakirjat ja hankkinut tarvittavat valtakirjat ja luvat. 

Naiset olivat erittäin iloisia ja kiitollisia. Nimet oli laitettu papereihin. Filemon Pykälä se vasta olikin  otettu. Se, että hänen puoleensa käännyttiin ja se, että hän sai tärkeän ja virallisen tehtävän normaalien arkirutiinien lisäksi ilahdutti. Ja lisänä vielä, että kyseessä oli kylän tärkeät henkilöt.

Se pisti myös Filemon Pykälän miettimään konttorin toimintaa. Se oli pieni ja suunniteltu niin, että Filemon pystyi istumaan pöydän äärellä ja laatimaan kirjeet ja asiakirjat. Konttoripöydän päädyssä oli  nouseva kansi, jonka kautta hän pystyi siirtymään pöydän ääreltä huoneen  puolelle. Mutta huoneessa muut olijat joutuivat seisomaan Filemonin työpöydän edessä. Se oli tietysti hyvä silloin, kun puhutteli uppiniskaisia, paksupäisiä ja riita-asioista ja ilkitöistä konttorille tuotuja kyläläisiä, kuten useimmin asian laita oli. Mutta jos tällaisia toisenlaisia apupyyntöjä alkaisi tulla, olisi olosuhteet oltava arvokkaammat virka-asioiden hoitoon.

Filemon hyvästeli ja kiitteli ja vähän pokkasikin häkeltyneenä. Ja häntä harmitti vietävästi, että hänen virka-asemaa kuvaava peruukkinsa oli kadonnut. Se oli ollut kateissa jo pitkään ja hänellä oli kumma ajatus, että se oli unohtunut Villa Malakoffiin - siihen, joka paloi poroksi ja olisi siis nyt iäksi mennyttä. Pitäisikin muistaa tilata peruukkimaakarilta uusi. 

Ofelian sisar Astrid tuli asunnon puolelta ja tarjosi vieraille teetä.

Anna ja Edith kiittivät kauniisti, mutta olivat pakotettuja kieltäytymään tällä kertaa. Kotona odotettiin ja heidän piti jo kiirehtiä sinne.

Astrid hyvästeli vielä ja toivotti mukavaa kotimatkaa. Hän olisi kyllä mielellään istunut hetkeksi teekupin äärelle naisten kera.  Voudin virkatalolla ei kovin usein käynyt vieraita joita olisi voinut pyytää teelle.

Pensionaatti Villi Helmessä oli päätetty järjestää pienimuotoiset juhlat kauppojen kunniaksi.
Anna tarkasteli tarjoiluja.

Johanna oli tuonut alakerran keittiöstä tarjolle juustoja, voileipiä ja ja hedelmiä. Juomaksi kaljaa ja kohotettavia maljoja varten konjakkia.

Vielä viimeiset silmäykset - kyllä, kaikki pitäisi olla kunnossa.

Ai jai -  mitenhän sitä itselle kävisi, pohti Johanna. Sen verran puhetta oli Pensionaatissa kuulunut, että vaikka Sulevi ei, niin hän kyllä oli selvillä mitä oli tapahtumassa.
Onneksi Edith ei tuntunut olevan selvillä Johannan ja Sulevin menneisyydestä. Niihn - ja ihan vähän nykyisyydestä - sellaisista pienistä lämpimistä katseista vain - harvoin aamulla, keittiön hämärässä... Sulevi kun oli niin kovin verevä ja väkevä mies, minkäs sille mahtaa.

Kun Edithistä tulee talon rouva ja jos jostain hänelle asia selviäisi, tietäisi se varmasti Johannalle lähtöä, siitä hän oli varma.

Sulevin anoppi oli salissa ja odotti myös Sulevia tulevaksi.  Myös hän teki viimeiset silmäykset tarjoiluihin. Kaikki näytti olevan kunnossa.

Ja sitten Sulevi kuului tulevan. Askeleet nousivan portaita ylös ja veivät seurusteluhuoneeseen. Edith kiirehti Sulevia vastaan.

 Tervetuloa, tervetuloa,  otahan takkisi pois...

... minulla onkin sinulle vähän kerrottavaa...

... oikein mukavaa kerrottavaa...

... muistathan, että on ollut puhetta, että Anna Snitkina on lähdössä Ranskaan?

... ja hän kovasti pohti ja surikin sitä, mitä tehdä tällä Villi Helmellä...

... ja mehän olemme syvästi kiintyneitä ja kotiutuneita tänne Pensionaattiin...

... ja  sinulla kun on omat ja tärkeät afäärit ja minä kun olen aina päivät jo muutoinkin täällä...

... niin, niinpä minä päätin ostaa tämän.
 Kolaus - Sulevi tulee tuupanneeksi tuolia.

Tule, mennään alakertaaan, niin minä näytän sinulle - ja Edith jo kädestä vie Sulevia portaita alas. Katsopas,  tämä alakerran huone...

Tämän minä jo ehdin  tyhjentää, niin, tähän sinä voisit laittaa itsellesi oman huoneen. Jokin oikein pullea ja puoleensa vetävä nahkainen nojatuoli, jossa voit levätä, kun tulet Kauppahuoneelta. Ja omia papereitakin mahtuu monta hyllyllistä.  Puhelinkin on vedetty tänne, voit hoitaa iltaisin täällä Kauppahuoneen asioitakin, ei aina vaadi lähtemään kaupalle. Voit sisustaa tämän  ihan oman mielen mukaan...

Sulevi on ihan pyörällä päästään, semmoisessa pyörityksessä kun on ollut, ovesta sisäänpäästyä!
Ja Edith vie samassa hänet jo seuraavaan huoneeseen.

Voi katso Sulevi, tämä on meidän uusi makuuhuoneemme.
Suurempi kuin tuo yläkerran pieni huone. Katso miten komea sänkykin... ja Edith silittää hiljaa sängyn päätyä.

Minä tämän jo ehdin pedatakin meille...

... noo, mitäs sanot!

Sulevi ei tiedä mistä pitäisi sanoa -  tästä leveästä isosta sängystä joka odotteli pedattuna häntä, vai äsken esitellystä huoneesta hänelle uudeksi olotilaksi. 
Se ei ehtinyt Suleville kirkastua, kun jo Edith tarttuu käteen ja taas

lähdetään, nyt kipuamaan rappuja takaisin yläkertaan ja  saliin.

Salissa näkyi olevan syötävää, ilahtui Sulevi näkemästään - ja  anoppi.

 No, Sulevi hyvä, saanko onnitella sinua - Sinulla vain afäärit laajenevat! Kaupasta majataloon!

Tämä on kyllä erittäin hyvä ja viihtyisä, ja teillä on nyt vakituiset asukkaatkin melkein joka huoneeseen, niin tulotkin ovat turvatut ja vakaat, niin kuin olla pitääkin. Tuleehan sinun turvata vaimosi tulevaisuus.

Ja vihdoin tyttäreni saa sen oman talon ja kodin josta olen kuullut olleen puhetta. Jo aika pitkäänkin.  Samalla Edith kulta saa puuhaa pitkiin päiviin, kun sinulla on niin paljon työtä Kauppahuoneen kanssa.  Niin että saanhan minä nyt onnitella Sulevia, eihän tässä enää muuta ole, kuin pieni muodollinen visiitti Vouti Pykälän konttorissa.

Annakin tulee ja onnittelee - Niin, olen kovin iloinen, että asiat saivat näin mukavan ratkaisun kaikkien puolesta. 
Olen jättänyt valtakirjan Filemonille, jos vielä tarvitaan jotain virallista, kun olen jo Ranskassa. 

Ja maksun kanssa ei ole niin kiirettä. Sovimme siihen hyvän ohjelman Edithin kanssa ja nekin on kaikki laadituissa papereissa. Sulevi sitten näkee, kun käy kirjoittamassa ne. Niin että kaikki on vallan valmista. 

Edit aivan hehkuu, on onnellinen.  Hänellä on talo ja mukavat tilat ja samalla puhdetta ja työn touhua. 

Ja vakituiset asukkaat ovat jo tuttuja ja erittäin mukavia... 

Kaikki asettuu kohdilleen. 

Edith huokaa ja vaivihkaa puristaa Sulevia kädestä.   
Sulevi vaan on edelleen hiljaa, eikä tiedä mihin pitäisi sanoa ja mitä. Puristaa kuitenkin sitten takaisin.

Hyvää Uutta vuotta

 Hebla oli ollut matkoilla lähes vuoden. Euroopassa, tuttavilla, sitten sairastunut vakavasti kulkutautiin ja selvittyään siitä oli toipuminen kestänyt pitkään. Hebla oli lopuksi ehtinyt joulun viettoon takaisin Kauppakylälle. 

Nyt uuden vuoden kynnyksellä Hebla lähti Kauppahuoneelle tapaamaan tuttuja. Mukava hyörinä ja kuhina oli pihamaalla ja kaupassa. Vaikka eihän se ollut mitään verrattuna Helsinkiin, jossa Hebla oli viipynyt viime viikot, saatika euroopan kaupunkeihin. Mutta niin kotoista, ilo läikähti rinnassa. Oli suurenmoista nähdä ystävien ja tuttavien kasvoja ympärillä.

Hebla vaihtoi kuulumisia, tapahtumat eivät olleet niin suuria, mutta kertojilleen tärkeitä ja samalla kertoi lyhyesti hieman omasta matkastaan.  Kaikilla oli mieli korkealla, tänään juhlittaisiin vuoden vaihtumista, jälleen yhden. Mitähän seuraava toisi tullessaan, ainakaan matkoille ei Hebla aikonut lähteä.

Hebla palasi kotiin, hieman jo myöhässä, tarinointi oli vienyt enemmän aikaa -  salissa olivat jo odottamassa Aksenja ja Kondrad.                        

Pöydälle oli katettuna aikainen päivällinen. Tässä iässä ei jaksanut ruokailla enää niin myöhällä kuin normaalisti.

vielä sai kuusi valaista...

Niin, Kondradin vierailu jatkui. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, vaikka parantuneet rautatieyhteydet tekivätkin matkustamisesta entistä mukavampaa ja helpompaa, myös talviaikaan. Muisteltavaa riitti ja oli niin monia vuosia kurottavana.

Saliin oli katettuna näin pakkaspäivään lämmittävää keittoa, vastaleivottua leipää ja sillejä. 

Heblasta kaikki oli juuri niin hyvi kuin voi olla.

Et arvaakaan miten hyvältä tuntuu olla jälleen kotona, tuumi Hebla Aksenjalle. Aksenja vakuutti, että hänestä tuntui vähintään yhtä hyvälle. Viime vuoden yksinäinen joulu ja uusivuosi oli vieläkin haikeana mielessä. Ja miten huolissaan hän oli ollut, kun tieto kulki niin hitaasti Heblan voinnista.

Syötiin, kilistettiin ja nautittiin - takka lämmitti, vaikka ulkona olikin kiristyvä pakkanen.

Sitten Anna tuli kertomaan, että ylhäällä olisi valmista, Aksenjan salongissa.

Ahaa, minäkin tiedän mitä mukavaa siellä on, yllätys tuliainen... innostuu Kondradkin.

Niin, siirrytäänkös ylös, siellä on valmiina tuomani tuliainen.

Anna ja Björn olivat purkaneet laatikoista Heblan tuoman kapistuksen ja asettaneet sen pikkupöydälle. 

Kondradin kanssa Hebla selitti, että jokaisessa kodissa tuli olla tällainen, Gramofoni. Sellainen oli ollut jo Sulevillakin jonkin aikaa ja sillä voi kuunnella savikiekolle tallennettua musiikkia ja laulua.

Jaa-a millä konstilla tämäkin on tehty... ihan kuin taikuutta, tuumaa Aksenja.

Mutta sitten Kondrad asettaa kiekon gramofoonin pöydälle ja siihen jonkin vivun ja kääntää kammesta ja voi sentään, kyllä vaan, musiikkiahan sieltä kuuluu, äänitorvesta!

No niin, Aksenja, eiköhän pistetä charlestoniksi...

niin mitä... ehtii ihmetellä, mutta suostuu sitten ja  Aksenja nousee ja antaa Kondradin viedä reippaaseen tanssiin...

... tätä kuuluisi tanssia ja nostella jalkoja näin sivuille, katsopas...

ja sitten vähän heilautetaan toiseen suuntaan..

Heblakin hyrähtää nauruun ja kertoo, että juuri niin... ja kädet pitäisi pistää ristikkäin polville ja tehdä nopeaa vaihtoa ja olla vähän polvet koukussa...

hyi sentään...

tuumaa Aksenja ja nostaa varovasti nilkkaansa helman alla...

.. ja vähän voi ikään kuin hypähtääkkin samalla, kun heilauttaa nilkkaa... opastaa Hebla ja Kondrad

sus siunaa.. vai hypähtää...

... näinkös... ja hypähtää kokeeksi

... onpas tämä rohkea tanssi - ja heilauttaa nilkkaansa vielä isommin helman alla...

Kondard tuumaa, että suorastaan hävytön, ja iskee silmää...

Vaikka lonkassa ja selässä kolottaisi tämän jälkeen viikon, laitetaan linimenttiä, tuumaa Aksenja ja antaa musiikin ja Kondradin viedä...

Eipä olekaan ollut näin mukavaa uudenvuoden juhlaa aikoihin, jos muitakaan... Kondrad ja Aksenja laittavat levyn pyörimään aina uudelleen ja uudelleen. Kun ei kuluisi puhki heti kättelyssä.

Hyvää uutta vuotta!