Juna vie ja juna tuo

Vaikka aurinko helli ja suosi, oli ilmassa ollut jo kirpakkuutta ja kuulautta ja keltaisen eri sävyissä värittyneitä lehtiä oli lennellyt muutaman päivän tuulen pyörteissä roppakaupalla. Ensin ilmassa kieppuen ja nyt ne olivat kasaantuneet ojien ja  aitojen vierille ja nauhoissa siirtyivät tuulen kuljettamina pitkin hiekkaista tien pintaa eteenpäin ja taas takaisin.

Oli tullut syksy. 

Kauniina syysaamuna oli Suutarin Ulla tullut Kauppahuoneen pihalle myymään leipiä ja hedelmiä ja juuri nostettuja perunoita. 

Ja Otto Iivari oli kärrännyt kalakärrynsä Ullan kojun viereen.

Nuori rouva Ofelia Pykälä tapasi tulla jo aamulla käymään Kauppahuoneella ja torikojulla ja palata siitä sitten laittamaan Filemonille aamiaista, ennen kuin Filemon lähtisi kierrokselleen kylälle. 
Johanna tuli myös mielellään jo aamusta katsomaan mitä Ullalla oli kojussaan tuoretta antia, josta laittaa Pensionaatti Villi Helmen vieraille tarjottavaksi.

Tavallisuudesta poiketen, oli tänä aamuna rouva Edith Karlssonkin jo lähtenyt Villi Helmestä ja askelsi Kauppahuoneen pihamaan yli kauppaan. Sulevi oli viettänyt jo muutaman yön Kauppahuneen toimistollaan, ja Edithiä oli alkantu jo huolestuttamaan ja päätti aamusta lähteä katsomaan mistä oli kyse. Tosin Muurari Nysten oli kuulema tullut Helsingistä ja sitä jälleen näkemisen riemua sitten oli juhlistettu erilaisin kokoonpanoin hyvin ponnekkaasti. Näissä riemuissa taisi Sulevikin viipyä. 

Apupoika Gabriel tuli rapuille katsomaan, joko kouluun menijöitä oli näkyvissä. Liittyisi mukaan.

Olihan niitä, pieniä, jotka mielellään kokoontuivat leikkien merkeissä jo ennen koulun alkua. 

Joskus myös Ullalla oli jotain hyvää kojullaan, josta saattoi antaa lapsille jaettavaksi.
Tänään siellä oli paljon säilöttyä kesää.

Aina juureksista vihanneksiin ja hedelmiin ja marjoihin.

Ja oli tuoreita hedelmiäkin, joista pari omenaa jouti nytkin jaettavaksi. 

Hedelmän otti Suutarikin aamupalakseen ja suuntasi Kauppahuoneen kulman taa, jossa kuului jo 

Joka-Kylän Kallen ihmettelevä ääni.
Ihmetys oli reaktio Muurari Nystenin tarinointiin.

Muurari Nysten oli ollut kuukausi tolkulla Helsingissä ja vihdoin saapunut kotikylälle. Nysten oli ollut Hotellin rakennustyömaalla ja siitä hänellä riittikin ihmeellistä tarinaa. Suutari, Joka-Kylän Kalle ja Viktor olivat jo aamulla kiirehtineet kuulolle uusiin tarinoihin.

Siellä on niin suuri keittiökin, että kokit keittelevät omilla paikoillaan ja sain muurata sinne hellan ja uunin poikineen. Eivät kuule toisessa päässä mitä huudetaan toisessa, vaikka kuinka yrittäisi. Ei paljon saa asiaa tulla eri pisteelle, pitää lähetti lähettää, tai käyttää lennätintä, myhäilee Nysten, ja nauttii kuulijoiden epäuskoisista ilmeistä.

Ja niin hieno on, että komia hissi kuskaa hienoja vieraita, joita tulee maailman joka kolkasta, mutta ei se riitä, että vieraat kulkee hissillä ees taas, vaan ruuatkin kulkee omilla hisseillään kerrosten väliä, kun joku haluaa syödäkin huoneessa, tai yläkerran saleissa.

...He,he, he, vai menee ne perunat omalla hissillä ylös, alas, nauraa Suutari... No on semmoisia kyllä, siihen pisti väliin Viki - olen semmoisesta kuullut, melkein nähnytkin, kun olen liikkunut hienoissa kaupungeissa...

Jaa, no jos niin sanot, tyytyy sitten Suutari ja mielessään päättää muistaa kertoa Ullallekin kaikki ihmeelliset asiat.

Ja lattiat on marmoria, semmoista joka on tuotu kaukaa, ihmeellisistä maista, tai kiveä nyt kumminkin.  Aulakin niin iso, että kuulepas Elias, sinunkin töllisi mahtuisi kahteen kertaan sen sisään verstaan kera. 
...no, ei kai nyt sentää, Suutari pelästyy... ei ainakaan kamarihuoneen kanssa... kait sentään...

Ja portaat... niin upeat portaikot, että näyttää kuin suuret ja voimakkaat vesipyörteet laskeutusi putousten lailla halliin...
Ja hallit ja aulat ja salit tulee olemaan kuin viidakossa konsanaan, eksoottista kasvia,  melkein kattoon asti ulottuvia joiden alla voi istua, niitä sinne kuulema tulee... valtameren takaa toimitetaan, tilauksessa jo kuulema on ja suurilla laivoilla tuodaan...

Huoneet on niin hienot, että vaan silkkiä ja samettia ja nahkaa - kultaa ja kristallia... ammeetkin melkein kultahanoin... ja suihkut, vesi tulee ihan yläkerran kylpysaleissa semmoisesta siivilästä katonrajasta...
Niin mikä semmoinen kylpysali... kynsii korvallistaan Joka-Kylän Kallekin 
...no semmoinen iso huone jossa on niitä suihkuja ja kylpyamme ja peilejä ja altaita... Kaminoita muurasin semmoisenkin hienon salin kulmaan ja mosaiikki-laattaa...Siellä sitten hienot frouvat istuu vaahdon joukossa ilman rihman kiertämää ja huokailevat...
...no... hmm.. khömm, khih... ettei vaan muodot pilikistääs - siinä kaikilla oli hauska hetkensä...

Ja sitten on huoneiden käytävillä semmoinen huone jonka ovi pannaan säppiin ja ulos käänetään merkki, että muut tietää sen olevan juur varattu. Sitten lasketaan pöksyt, istutaan porsliiniselle, reiälliselle istuimelle ja annetaan tulla mikä tullakseen on, noustaan ja ylhäältä kiskaistaan narusta ja huiskis vaan, vesi vie mennessään, mitä vietäväksi tuli.

Ja taas on Suutari ja Joka-Kylän Kalle hyvin epäileväisen näköisiä, kunnes Viktor taas myötäilee Nystenin tarinaa, että nähty on, nähty on...

Ja samassa hotellissa on kahvilaa, ravintolaa ja vaikka ja mitä... ja semmoisia työtehtäviä, että ei ole missään... no hissipojat tietysti, sehän on selvä, mutta on omat henkilöt jotka hoitaa sikaritkin, kertaa Nysten. 

Nysten oli puhunut Hotellin ihmeistä siitä asti, kun oli Kauppakylälle takasin tullut, taukoamatta jokaiselle, joka vain oli pysähtynyt kuuntelemaan. Edellinen iltakin oli mennyt Sulevin toimistolla ihan aamun tunneille ja sieltä suoraan Nysten oli tullut nyt tänne Kaupan nurkalle... 

Kaupan pihalla oli yht`äkkiä sähköistytty.

Aina, kun jotain uutta tapahtuu, piti siitä ottaa kaikki irti, oli se sitten Nystenin tarinoiden muodossa, tai vieraiden ihmisten..

Mäkeä ylös käveli rouvasihminen. Laski matka-askin ja laukun maahan, keskelle Kauppahuoneen pihaa, ja veti hengästyneenä henkeä. Maltillista ja hiljaista nousua on aika matka asemalta päin tultaessa ja se käy voimille.

Huh, huh, no vihdoin perillä, kyllä se tämä oikealta paikalta tuntuu... hymyilee sitten huojentuneena - näyttää niin kotoisalta, vähän tulee kotikyläkin mieleen...

Jahas, jahas, torikojuja ja aamun uutterat... tekee havainnon... Ja samalla havainnoidaan muiden toimesta myös tulijaa....

Tulija on Eedla. Eedla Helsingistä. Pienen kahvilan tiskin takaa, läheltä rakenteilla olevaa Hotellia, jossa työmiehet tapasivat käydä päivisin syömässä perunoita ja soossia, silakkapihvejä ja Lindströmmin pihviä, kaalisoppaa ja makaroonilaatikkoa. 

Eedla oli jutustellut työmiesten kanssa, kuunnellut juttuja ja tavannut joskus jonkun kahvittelun merkeissä töiden jälkeen pienessä hellahuoneessa... ihminen on sillä tavalla vähän heikko.

Yksi oli ollut Muurari Nysten, jolla oli vilkkuvat silmät, kaunis hymy ja mukavat jutut...

Muurari oli jonkun illan istunut Eedlan huoneessa, nojatuolissa ja kertonut kotikylästään, miten siellä on hienoa väkeä, ystävällistä ja kaikki puhaltavat samaan hiileen, auttavat aina toisiaan, eivät tuomitse...

Se kaikki oli tehnyt Eedlaan suuren vaikutuksen. Eedlaa ei elämä aina ollut kohdellut silkkihansikkain ja monta kertaa oli Eedla joutunut nieleskelemään osakseen saamaa paheksuntaa ja ylenkatsetta. Eedla oli pieneltä kylältä kotosin, nuorena tyhmänä tyttönä vähän luullut rakastuneensa ja sen seurauksena saanut lapsen. Oma isä oli antanut jäädä pieksemisen jälkeen vielä tölliin asumaan, mutta toisen lapsen jälkeen oli ajanut maantielle. Eedla oli lähtenyt kaupunkiin ja tehtaassa saanut töitä, lapset oli kasvaneet toisten tehtaan tyttöjen auttamana, mutta olihan se niin hankalaa, ja Eedla oli sitten rukoillut isäänsä, että ottaisivat lapset huomaansa, kunnes Eedlalla olisi olot kaupunigssa vähän paremmin.  Ja niin oli  sitten Eedlan lapset lähteneet Eedlan lapsuuden kotiin. Oliko elo sielläkään niin kovin helppoa lasten kannalta, ei välttämättä, mutta silmäpareja vahtimaan kuitenkin. Kaupungissa lapset olisivat olleet niin kovin paljon yksin. Eedla yritti lähettää välillä rahaa kotiin, kovin usein sitä ei kuitenkaan piisannut. Kaikki oli niin kovin kallista, vaikka yritti kaikenlaisia töitä. Välillä oli Eedla sitten rakastunut, kun romantikko oli ja yksin ei ollut helpp olla,  mutta ei niistä sen vakaampaa ollut tullut. Elämä oli kaupungissa ollut aika raakaa ja kovaa, leipä oli ollut kovin tiukassa ja paljon oli Eedla saanut niellä ja sietää, jotta oli päässyt siinä eteenpäin. Aika kului, eikä suuria muutoksia ollut.

Sitten tuli kahvilaan Muurari Nysten. Kertoi juttuja - tuli Eedlan huoneeseen kahveille, jatkoi kertomistaan kotikylästään - jäi sitten yöksi, jos toiseksi ja tarinat jatkuivat -  ja se oli ruvennut kuulostamaan Eedlan korvissa unelmalta.

Sitten oli Muurari Nysten vain lähtenyt. Yhtenä päivänä ei enää tullut, ja muilta työmiehiltä oli saanut selvitettyä, että muuraustyöt olivat tällä erää loppu ja Nysten palannut Kauppakylään. 
Eedla ei kauaa miettinyt. Itse asiassa ei yhtään, kun sanoi kahvilaan, että kiitos, tämä oli nyt tässä. Sanoi huoneensa ylös, pisti matka-askiinsa tärkeimmät ja osti piljetin junaan. Ja tässä sitä nyt oltiin. Keskellä Kauppakylää, uuden edessä. Joko Nystenin kanssa tahi ei.

Muurari Nysten päätti lähteä kysymään Ullalta saisiko hedelmän, tai jotain, jonka voimin jaksaisi tuvalleen... Pääsi Kauppahuoneen kulmalle, ja havaitsi pihassa matka-askin kanssa seisovan naisen.

Herran tähden... parahtaa Nysten ja tuntee miten kaikki into ja voima valahtaa työsaappaisiin...